tiistai 30. toukokuuta 2017

Tarmo Uusivirtaa muistelemassa


Olen pitänyt aina itseäni urheilumiehenä, mutta rupesin tässä nyt sitten miettimään, että onkohan tuo edes totta. Jyväskylä Työväen Nyrkkeilijät oli järjestänyt edesmenneen Tarmo Uusivirran muistoa kunnioittaen nyrkkeilykilpailut, joita nimitettiin kutsukilpailuiksi. On totta, että eivät ne ottelut vallan huonoja olleet, mutta mielestäni ”Tare” olisi ansainnut tasokkaammat muistelot. Minun mielestäni nuo kymmenen keskikertaista kahnausta olivat kaikkea muuta kun kunnianosoitus tuolle suurelle mestarille.

  
”Morjesmorjes-tuttu” olin Tarmon kanssa, niin kuin muidenkin sen ajan nyrkkeilijöiden ja nyrkkeilymiesten kanssa olin, mutta en voi sanoa tunteneeni ”Tarea” sen paremmin. Hänen urheilu-uransa kuitenkin tunsin ja jotenkin vain katsoin velvollisuudekseni kunnioittaa tämän moninkertaisen arvokisamitalistin muistoa. Niinpä sitten vaan puku päälle ja Jyväskylän monitoimitalolle, jossa odotin näkeväni vanhoja tuttuja ja hyvätasoista nyrkkeilyä. Molemmissa odotuksissani petyin, vaikka heti ovesta sisään astuessani kuulinkin nimeäni huudettavan, mutta ei tämäkään huutelija aikani jyväskyläläisnyrkkeilijä ollut. Olipahan vain myöhempien aikojen tuttuja Kemistä. Saattoi olla, että joko aikani nyrkkeilymiehet Jyväskylästä olivat kuolleet tai naamioituneet tuntemattomiksi. Ihan viimeaikaisia nyrkkeilijöitä en edes tunne, mutta oletan, että ei heitä kovin moni muukaan tunne, sillä kyllä meidän amatööreistä taitavat tähdet puuttua. Paikalla ollut Reima Virtanen taitaa olla yksi viimeisistä. Minä en koskaan ollut tähti, mutta edustin kai sitä keskitasoa, joka näyttää jääneen nyrkkeilyn nykytasoksi, ilman huippuja.

 Olympiamitalisti Reima Virtasen kanssa Oulussa 2014.

Mainitsin epäileväni sitä, että en sittenkään taida olla urheilumies, en ainakaan kovin vannoutunut sellainen, johtunee siitä motiivista, joka nykyisin vie minut seuraamaan noita tapahtumia. Pääsääntöisesti nimittäin lähden sinne tapaamaan yhä harvenevaa entisten nyrkkeilymiesten joukkoa. Sen verran lajia kunnioitan yhä edelleen, että muistan sentään pukeutua niin kuin katsojat ennen muinoin, mutta tapahtumat kehässä jättävät minut kylmäksi. Jos ei minulla ole henkilökohtaista suosikkia, on minulle aivan samantekevää, kuka voittaa ja kenet. Näin ei kai urheilumiehen tulisi menetellä, vaan seurata hienoja urheilusuorituksia, mutta kun ne nykyisin näyttävät kokonaan puuttuvan. Ei sytytä ei. Kyllä minä kovasti kaipaan Pertti ”Purtsi” Purhosta, Jorma Limmosta, Olli Mäkeä, Joni Nymania ja muutamia muita, joista lajia tuntematonkin saattoi aistia suuren mestarin otteet. Ja olympiamitaleita tuli Suomeenkin melkein kisoissa kun kisoissa, mutta nykyisin ei päästä edes mukaan.

Kyllä JTN teki ihan kunnioitettavan teon järjestäessään nämä ”Taren” muistokilpailut, mutta jonkinlaista mestarin kunnioittamista jäin kaipaamaan. Kaupunginjohtajan puhe oli sykähdyttävä, mutta ottelulista ei sitä ollut. Suurin osa ”matseista” oli keskinkertaisia kyhnäyksiä, joista sokea Reettakin näki, että ei siellä nyt aivan huipputekijöitä asialla ollut. Isäntäseura oli saanut kehään yhden miehen, joka varmaan paikkansa ansaitsi ja toinen jyväskyläläinen seura JyNy kaksi nuorta, jotka kyllä esiintyivät paremmin kuin monet vanhemmat, mutta joiden paikka ei ehkä kuitenkaan vielä ollut tämäntapaisissa juhlaturnauksissa. Ihan vaan henkilökohtainen mielipiteeni on, että lastentapahtumat ovat erikseen.

Kyllä kai meidän ”suuret nimet” muistoturnauksen ansaitsevat, mutta eivätköhän he ansaitsisi myös tasokkaan osanottajajoukon näihin turnauksiin. Ehkä meillä ei niitä tähtiä juuri nyt ole, mutta näytti Mira Potkonenkin joukosta puuttuvan. Turnauksen arvoa ei suinkaan paranna se, että kuuluttaja kertoo valmentajien ”meriittejä”, joita ei oikeasti ole ja jotka eivät ole aina edes totta.

Kukapa lajiamme arvostaa, jos emme me itse. Totesi ystäväni Matti Lantto, ja tässä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä.


maanantai 29. toukokuuta 2017

Viehättävä Naissaari

Vaajakosken kanava. Kuva: Liikennevirasto


 
Yhä aina vaan Vaajakoski vetää puoleensa, eikä se mikään ihme ole, sillä todella kauniita paikkoja on tämä vanha teollisuustaajama tulvillaan. Voi olla, että katselen asioita hieman värillisten lasien läpi, sillä olenhan saanut viettää lapsuuteni juuri Vaajakosken Haapaniemessä, josta monet seikkailuni ovat saaneet alkunsa. Luultavasti olen myös jonkinlainen ”kaunosielu”, kuten eräs ystäväni luonnehti minua, mutta niin se vaan on, että luontoarvot ovat aina jotenkin säväyttäneet.

Muutin aikoinani Kalajoelle paljolti noista syistä, muistellen myöskin nuoruuteni aikaisia Kalajoen matkoja ja vetävän merellistä luontoa. Kyllä Kalajoki oli minulle kuitenkin pettymys, jonka sain melko pian kokea. Luontoa tuhotaan tuulimyllyillä, jotka ovat paitsi rumia, niin myös monin tavoin haitallisia. Luonnonkauniit Kalajoen hiekkasärkät tuhotaan rakentamalla sille suuria betonikolosseja. Olen syvästi vakuuttunut, että pian täälläkin käy kuten Keski-Euroopassa on jo käynyt: turistit alkavat karttaa paikkakuntaa. Melkoisen osan Kalajoen tuloista ovat juuri turistit tuoneet. Kun kyseessä on lisäksi entuudestaankin muuttotappiokunta, ei luulisi kunnalla enää olevan varaa karkottaa turisteja.

Minun lisäkseni moni muukin poismuuttaja on kertonut poismuutollaan suunnilleen samat syyt kuin ne, jotka minutkin ajoivat pois Kalajoelta. Sairautta aiheuttavat tuulimyllyt ja hieman tunkkainen poliittinen ilmapiiri.

No oikeastihan minun piti kuitenkin kertoa Vaajakoskesta ja sen upeasta helmestä Naissaaresta, jonka veroista paikkaa saa Suomesta hakemalla hakea. Kuten sanoin, saattavat olla lasini hieman värilliset, mutta …. Vaikka olenkin kiertänyt Suomessa hyvinkin monet paikkakunnat ja nähnyt upeitakin maisemia, ei Naissaaren voittanutta montaakaan ole.



 
Heti valtatieltä käännyttäessä tormäsimme Puttipajaan, jossa sijaitsi vanhaan aikaan tehtaiden konepaja. Ihan mielelläni kerroin nykyiselle henkilökunnalle, millaista siellä oli puoli vuosisataa sitten. 

 
Nykyistä voimalaitosta sanotaan uudeksi voimalaitokseksi ihan vaan vastapainoksi vanhalle voimalaitokselle, joka lienee jo samanikäinen kun tämä Suomen valtio. En tiedä, milloin tuo nykyisin juhlahuoneistona toimiva voimalarakennus on rakennettu, mutta sähkön tuotanto siellä lopetettiin heti sotien jälkeen. Nykyinen voimalaitos näyttää yhä edelleen tuottavan sähköä enemmän kuin kaikki Kalajoen propelit yhteensä. 
 
 


En jaksa muistaa, mikä rakennus se oli, missä Naissaaren kahvi- ja juhlahuoneisto sijaitsi, mutta annoin kertoa itselleni, että jonkinlainen kauppa siinä vanhoina aikoina oli ollut. Lähes kaikki SOK:n omistamat rakennukset oli entisöity, joten tuntui melkein kuin olisi palannut ajassa jonnekin 1800-luvulle.

Jos Suomesta pitäisi osoittaa yksi näkemisen arvoinen matkailukohde, ei se olisi Olavinlinna, ei Turun linna, eikä edes Hämeen vanha linna. Mikään rakennus sellaisenaan ei tee Naissaaresta matkailunähtävyyttä, mutta sen historiallinen miljöö kylläkin. Jos siis olisin matkaopas, osoittaisi sormeni Jyväskylän suuntaan ja siellä nimenomaan Vaajakoskelle.

Matkanhan voisi aloittaa vaikka sisävesilaivalla.

 Kuva: Kalevi Korhonen, Jyväskylä-lehti

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kaikkien puolueiden vastustaja


Varmaan, jos olet lukenut näitä blogejani, olet varmaan huoannut, että olen melkein kaikkien puolueiden vastustaja. Näinhän se tavallaan onkin, ja mielestäni tämäntyylisten blogien tarkoituskin on puuttua epäkohtiin. Kaikista puolueista löytyy epäkohtia ja todella huonoa politiikkaa, mutta löytyy myös hyviä puolia.

Uudet puolueet eivät ponnista voimaansa siitä, että ne tarjoaisivat ratkaisun ihmisten ongelmiin. Lähtökohtaisesti ne ovat vallanhimon aikaansaannoksia, joilla ei oikeasti ole mitään poliittista agendaa. Ne syntyvät perustajansa vallanhimosta ja kykenemättömyydestä vaikuttaa entisen puolueen sisällä. Yleensä ne myös kuolevat omaan mahdottomuuteensa ja tuon agendan puutteeseen.

 
Perussuomalaisten tapaiset nousut ovat erittäin harvinaisia, eikä sellainen olisi ollut mahdollinenkaan ilman SMP:n luomaa pohjaa. Vaikutti aluksi todella siltä, että tämä puolue parhaansa mukaan pyrkii ajamaan tämän maan etua ja samalla myös meidän ihmisten etua. Varmaan aluksi olikin näin, mutta vähitellen puolue liukui aivan samaan pöpeikköön, jossa muut puolueet jo olivat. Henkilökohtaiset pyrkimykset ohittivat yhteisen edun, eikä kokonaisuudella ollut enää merkitystä. Todella ”hyvät persut” erotettiin puolueesta, koska he olisivat muodostaneet mahdollisen uhkan sille sisäsiittoisuudelle, jota itävä natsi-idealogia piti sisällään. Ei puhe puolue-eliitistä suinkaan tuulesta temmattu ole, vaikka kaikki vielä puolueen jäsenkirjan omaavat muuta pyrkivät väittämäänkin. Myöskään EU:n vastustaminen ei suinkaan perustu ajatukseen kansallisesta edustamme, vaan siihen tosiasiaan, että nämä niin sanotut isänmaalliset puolueet ovat sitä suuremmissa vaikeuksissa, mitä kansainvälisessä yhteisössä elämme. Pohjimmiltaan juuri samaan perustuu maahanmuuttovastaisuus. Sitä ei luulisi olevan maassa, jonka kansalaisista joka neljäs on ”mamuna” jossain muualla. Ongelmamme ei suinkaan ole maahanmuuttajat vaan maastamuuttajat. Taitavat olla maastamuuttajat niin hyvin poliittisesti jakautuneita, että yksikään puolue ei ole ottanut miksikään teemaksi ”maastamuuton kustannukset on laskettava”. Tosiasiassahan nämä kustannukset ovat moninkertaiset verrattuna maahanmuuton kustannuksiin, vaikka pitäisimmekin tätä ”sijoitustamme” kustannuksena.

Poliittisen puolueiden mädännäisyys ei tietenkään rajoitu vain perussuomalaisiin. Kaikilla muillakin puolueilla on joku asia, joka on selvästi yhteisen edun vastainen, mutta tuo jotain hyvää joko yksilöille tai pienelle joukolle ihmisiä. Yleensä edunsaajien joukko Suomessa on alle 20% kansasta, tai vieläkin pienempi. Yleensä puolueiden kannatus rajoittuu tuohon 20 prosenttiin, mutta tuossa luvussa on jo paljon ihmisiä joilla ei oikeasti ole mitään käsitystä siitä, mistä oikeasti on kysymys. Tämäntapaisesta suuntauksesta ovat parhaiten hyötyneet vihreät, sillä koko puolue pyörii ymmärtämättömien varassa. On erittäin vaikea löytää tuosta politiikasta mitään, mistä olisi hyötyä koko maalle.

SDP vastustaa koulutusleikkauksia, mutta on kautta historiansa pitänyt puolueen jäsenkirjaa suurempana pätevyystodistuksena kuin joitakin koulutuksella hankittuja papereita. Maan kilpailukykysopimusta vastustettiin niin paljon kuin se parlamentaarisin keinoin oli mahdollista. Kokoomus on aina seisonut suuryritysten ja suurimpien veronmaksajien rinnalla, pyrkien ajamaan heidän ja vain heidän etujaan. Vastaavat intressiryhmät löytyvät kaikkien muidenkin puolueiden takaa, mutta kansallista etua ei yksikään puolue ole oikeasti ajanut.

Kaikille puolueille yhteisenä kommenttina voisin sanoa: Älkää vastustako koulutusleikkauksia, jos kerran toimitte kuitenkin niin, että pätevyydellä ei ole väliä, kunhan on sopiva. Mieluiten vielä henkilö, joka on puoluejohdon tai puolueen talutusnuorassa.


lauantai 27. toukokuuta 2017

Isänmaallisuutta vai tietämättömyyttä?


Ei ole väärin tuntea jonkinasteista isänmaallisuutta, mutta on väärin kuvitella, että joku osa tästä planeetasta on nimenomaan jonkun itseään suomalaisiksi nimittävän kielellisen vähemmistön omistamaa. Toki me saamme täällä asua, sillä syyttömiähän me olemme isiemme tekoihin, ja jossain kai meidänkin on elettävä.

Suomi on itsenäisenä valtiona nyt 100 vuotta, eikä se todellakaan ole historiallisesti kovin pitkä aika. Ruotsalaissyntyisiä ei joukossamme enää elä, mutta venäläissyntyisiä vielä muutamia. Tarkoitan nimenomaan niitä, jotka ovat syntyneet silloin, kun tämä maapallonosa oli vielä Venäjää, tai tarkemmin sanottuna Neuvostoliittoa, jonka ylintä valtaa edusti silloin Lenin. Venäjä oli puolestaan valloittanut nämä Ruotsin itäiset alueet ns. Suomen sodassa 1808 – 1809. Oikeastihan kyse oli sodasta Ruotsin ja Venäjän välillä. Suomi, tai osa Suomea oli silloin vain yksi Ruotsin maakunnista. Täällä asui hyvin omituisia ihmisiä, jotka olivat ajautuneet tänne pohjolaan eri puolilta Eurooppaa ja joistakin Volgan mutkista. Mitään suomalaista rotua ei koskaan ole ollut olemassa, vaan me olemme alun alkaenkin kovin monikulttuurinen porukka. Kielellinen ylivalta tässä maassa oli ruotsalaisilla, ja loput yrittivät tulla toimeen kukin omalla kielellään. Tästä kielten sekamelskasta kehittyi vuosien saatossa sitten kieli, jota me nykyisin kutsumme suomen kieleksi, ja se on saanut virallisen aseman ruotsinkielen rinnalle. Suurin osa Suomen asukkaista ei hallitse ruotsinkieltä, mutta myös se on säilyttänyt virallisen aseman suomenkielen rinnalla. Ehkäpä se on oikein, sillä olihan tämä maakunta kuitenkin 700 vuotta osa Ruotsia. Jos jollekin matematiikka tuottaa vaikeuksia, niin kerron, että se on seitsemän kertaa se aika, jonka Suomi on nyt ollut valtiona.

Olkoonpa siis Ruotsi virallisena kielenämme, jos sellaista yleensä tarvitaan. Esimerkiksi Yhdysvallat ei tarvitse mitään äidinkieltä. Maa on aidosti monikulttuurinen, mutta suurin osa kansasta puhuu englantia.

Venäjän yhteydessä itäiset Ruotsilta vallatut alueet saivat autonomian, joka sitten aikaa myöten johti itsenäisen valtion syntyyn. Kovin paljon ihmisiä ei näillä alueilla koskaan asunut, joten Ruotsin kuningas lupasi verohelpotuksia niille, jotka suostuivat muuttamaan tänne itäisille maille.

Kuten kerroin, Suomesta tuli lopulta valtio, ja täällä asuvat ihmiset alkoivat nimittää itseään suomalaisiksi. Adolf Ivar Arwidssonin suuhun on sovitettu sanat: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi koskaan tulla, olkaamme siis suomalaisia.” Tuskinpa se on enempää totta kuin monet muutkaan vaihtoehtoiset totuudet.

Tällä kirjoituksella olen halunnut herättää keskustelua siitä, miksi me täällä syntyneet koetamme julistaa olevamme ainoita ihmisiä, joilla on oikeus asua täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Mistä on oikeasti kysymys, kun haluamme kieltää pakolaisilta turvapaikan? Olemmeko todella niin itsekkäitä, että haluamme kieltää sotaa pakenevilta ihmisiltä saman, minkä meidän isämme ja esi-isämme ovat kokeneet? Vai onko sitten niin, että Suomen synty ja tänne syntynyt asutus on jäänyt meille kokonaan arvoitukseksi? 

 
Onko edes moraalisesti oikein, että sallimme yli miljoonan kansalaisemme asuvan ulkomailla, mutta riehumme suorastaan, jos suuren urheilutapahtuman yleisömäärän suuruinen joukko ulkomaalaisia haluaa tulla elämään tänne. Kyllä minä ainakin olen varma, että jos otamme heidät ystävällisesti vastaan, uskon heistä on iloa muutenkin kuin jalkapallojoukkueessa, josta ei paljon iloa ole ollutkaan.