sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Olympia-ajatuksia


Kyllä minä näitä Korean olympiakisoja olen seurannut minkä muulta tekemiseltä olen joutanut, mutta täytyy myöntää, että nuoruuden aikaista intohimoa ei enää ole ollut. Kai tähän on montakin syytä, mutta ehdottomasti olen pettynyt suomalaisten menestykseen ja kovin kunnianhimottomiin mitalitavoitteisiin. 

Muistan hyvin ajan, jolloin Eddie Edwards hyppäsi ja suomalaiset hymyilivät hieman ivallisesti tosi rohkealle englantilaiselle.  Edwards sai aikaan sen, että isommissa kilpailuissa alettiin suorittaa karsintoja ennen varsinaista kilpailua. Ei varmaankaan ollut kilpailujen arvon mukaista, että mukana oli joku, jonka hyppääminen näytti suorastaan vaaralliselta, vaikka hän ei juuri kumparetta kauemmaksi päässyt.

 
No ihan Edwardsin tasolle eivät suomalaiset mäkimiehet ihan vielä ole vaipuneet, mutta ei kaukana olla.  Tuskinpa kukaan aikoinaan olisi osannut arvata, että ei ole lainkaan selvää, että suomalaisetkaan läpäisevät karsinnan, puhumattakaan kilpailun toisesta kierroksesta. Sen verran olen mäenlaskuakin harrastanut, että itku melkein tuli silmään, kun muistelin noita suomalaisia suuruuden aikoja. Pelkkä voitto ei olympiakisoissakaan riittänyt - piti saada kaksoisvoitto, joka useimmiten saatiinkin.

Mäkihyppyä aikoinaan harrastanut nykyinen huppu-urheilun johtaja Mika Kojonkoski varmasti tietää totuuden, mutta syystä tai toisesta ei sitä kerro. Suomalaisen mäkihypyn ongelma ei suinkaan ole rahan puute. Ei edes lahjakkuuksien puute. Puute on tosi pienistä, melko pienistä ja pienistä hyppyreistä. Toki tiedän mistä puhun, sillä itsekin harrastin aikoinani mäkihyppyä. Itse en ollut hääppöinen, mutta monet minun kaverini olivat melko hyviä.  Varmasti parempi kuin nämä nykyiset edustusmiehemme.

Tauno Luiro oli hypännyt siihen aikaan voimassa olleen maailmanennätyksen, joka ei nyt vallan valtava ollut - olikohan jotain 139 - mutta kaikki me oltiin taunoluiroja, kun hiihtosuksilla hypittiin itse tehdyistä mäistä 5 – 15 metriä.  Minun kohdallani oli Vaajakosken Varaslahden hyppyrimäki seuraava vaihe. Siellä tarvittiin jo mäkisukset, vaikka mäkiennätys oli jotain 24 metriä.  Jyväskylän silloisesta mäestä hyppäsin 12-vuotiaana ja sen jälkeen kiersin Keski-Suomen pikkumäkien kilpailuissa ilman mainittavaa menestystä. Menestymättömyys ei kuitenkaan johtunut rahan puutteesta, vaan siitä, että toiset olivat yksinkertaisesti parempia. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin Kojonkoskella on hieman samoja kokemuksia vähän ylemmältä tasolta. Minun kavereistani taisi parhaiten menestyä Ruotsiin muuttanut Seppo Reijonen.

Suomalaisen mäenlaskun aallonpohja johtuu yksiselitteisesti siitä, että meillä ei ole mäkiä.  Kyllä Kaipolassa, Hämeenlinnassa ja parilla muullakin paikkakunnalla seisoo komeita betonitorneja, mutta kukapa niistä laskisi, kun ei ole päässyt opettelemaan pienemmistä. Tuskinpa minäkään olisin laskenut silloisesta Jyväskylän ”suuresta” mäestä, jos en olisi saanut opetella mäkihypyn alkeita Vaajakosken Varaslahdella.

Hiihtäjä en koskaan ollut, mutta hiihdossakin pärjäsin aina joskus. Joissakin piirikunnallisissa yhdistetyn kilpailuissa olin kolmas ja pataljoonan hiihtomestaruuskilpailuissa neljäs. Kyllä harmitti, kun hävisin muutaman sekunnin uimari Hannu Vaahtorannalle - helsinkiläispojalle, jonka ei ollut koskaan tarvinnut edes kouluun hiihtää. Uskon kuitenkin, että pitkätkin hiihtäen suoritetut koulumatkat selittivät paljon takavuosien hiihtomenestystä.

Totta tietysti on, että laji on levinnyt pohjoismaista myös pohjoismaiden ulkopuolelle, eikä Keski-Euroopan tai USA:n hiihtäjillä ole enää välttämättä suomalaista nimeä.

Tietenkään ei koko ”surkeuttamme” voi panna kokonaan koulukyytien tai lajin levinneisyyden tilille.  Niin kauan kuin uskomme, että kaikki on rahasta kiinni, ei meillä ole edes odotettavissa nykyistä parempaa menestystä. Näin se vaan on, olkoon meillä kuinka hieno ”huippu-urheiluyksikkö” tahansa.

Kokonaan toinen asia on, halutaanko me ja tarvitaanko me urheilumenestystä. Minua ainakin masentaa seurata nykyistä menestymättömyyttä ja selittelyä. Kojonkoski on mainio puhuja… valitettavasti puhuu vain potaskaa.  


lauantai 17. helmikuuta 2018

Ei mikään yksittäistapaus


Kun irakilaisen Alin taposta heti karkotuksen jälkeen kantautui tieto Suomen medialle, kiirehti uunituore ministeri studioon kommentoimaan tapausta: ”Ei yksittäistapauksesta voida tehdä johtopäätöksiä”.  No se ei todellakaan ollut yksittäistapaus, mutta kerron esimerkin.

Eräs toinen irakilainen mies kertoi, kuinka hän pakeni Irakista Suomeen kolmen toverinsa kanssa.  Koko nelikko sai kielteisen päätöksen ja kolme palasi Irakiin. Kertoja kuitenkin taisteli viranomaispäätöstä vastaan ja onnistui kirkon ja lakimiesten avulla lopulta voittamaan tuon taistelun. Miten kävikään näille palanneille kavereille? Kaikki tapettiin melkein heti paluun jälkeen.  Uskon tähän tarinaan, sillä tunnen tuon kertojan, joka nyt on hyödyllinen Suomen kansalainen.

Näitä tapauksia on varmasti kymmeniä, ellei peräti satoja, mutta kun meillä ei ole mitään seurantaa, joka ulottuisi karkotuksen jälkeiseen elämään. Jos kaikki tapaukset tulisivat yleiseen tietoon, tuskin karkotuksia tehtäisikään. Kyse ei todellakaan ollut mistään yksittäistapauksesta tämän Alin kohdalla.

Ei ollut myöskään yksittäistapaus tuo paljon julkisuutta saanut Turun surullinen puukotustapaus. Varsin yleiseksi sen tekee se, että mies käytti vanhastaan tunnettua suomalaista tappoasetta, jolla Suomessa on jo vuosikymmenet tehty veritekoja. Huomattavaksi teon tekikin se, että kyseinen tappaja oli marokkolainen nuori, joka oli luultavasti vähän pimahtanut saatuaan kuulla kielteisestä turvapaikkapäätöksestä.  Näin voi käydä kenelle tahansa. kun huomaa että elämä on tukossa.


Lukuisat kouluampumiset, sarjahukuttamiset sekä Imatran ja Hyvinkään ampumavälikohtaukset ovat jotenkin jääneet varsin vähäiselle huomiolle, ja niistä korkeintaan tehdään elokuvia, kuten Mikko Niskasen ”Kahdeksan surmanluotia”. Tässä väkivaltaisessa maassa on aina tapettu ihmisiä.

Tappaminen ei ole koskaan oikein, mutta erityisen pahalta tuntuu, kun Suomen valtion myötävaikutuksella tapetaan juuri niitä, jotka ovat tulleet rauhaa ja turvaa hakemaan tänne turvalliseksi luulemaansa maahan.

Meidän usko maamme turvallisuuteen perustuu samoihin tosiasioihin kuin uskomme ”maailman parhaisiin kätilöihin”.  Siis ei oikeastaan mihinkään faktaan.

Suomessa ei oikeasti ole yhtään viranomaista joka pystyisi arvioimaan kenenkään tai minkään maan turvallisuutta.  Olisikin ehkä mielekkäänpää pyrkiä käänteiseen arviointimenettelyyn.  Arvioitaisiin, että onko turvallista jättää joku henkilö Suomeen, ja palautettaisiin vain todella vaaraksi olevat ihmiset.  Tietenkään sekään arvio ei olisi aukoton, mutta mistäpä tiedämme, millainen tulee Suomeen syntyvästä lapsestamme. Yleisessä tiedossa kuitenkin on, että suurin väkivallantekijöiden joukko on suomalaisia.

Myös suurin pakolaisjoukko on suomalaisia.  Lähes kaksi miljoonaan suomalaista elintasopakolaista asuu ulkomailla. 

Ei rasismi mikään kirosana ole.  Tutustukaa ulkomaalaisiin ja matkustelkaa muuallakin kuin Trumpin rukousaamiaisella, niin opitte vähän.  Tarvitaan solidaarisuutta niitäkin ihmisiä kohtaan, jotka ovat syntynee niille alueille planeettaamme, joissa ei vielä ole aivan rauhallista. 

Rasismi perustuu pelkoon ja tietämättömyyteen.  Syntyperäisiä rasisteja on varsin vähän. Ehkä joku Halla-aho ja Huhtasaari saattavat kuulua tuohon joukkoon, mutta uskon, että heidänkin kannustimenaan on saada poliittisia voittoja tolleroiden avulla.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Tasa-arvo ihmisten välillä


Tasa-arvosta höyrytään ja vouhotetaan tilaisuudessa kuin tilaisuudessa, eikä monellakaan oikeasti tunnu olevan käsitystä koko termistä.  Koetan nyt kerran vielä kertoa mistä on kysymys.  Tasa-arvo on sitä, että kaikkia ihmisiä kohdellaan samalla tavoin riippumatta sukupuolesta, syntyperästä tai yhteiskunnallisesta asemasta. Se nyt vaan näyttää olevan niin, että syntymässämme emme voi valita rotuamme, emme vanhempiamme emmekä syntymäpaikkaa.  Kaikesta huolimatta meidän tulisi pyrkiä tasa-arvoiseen kohteluun. Ehkä se ei aina ole mahdollista, mutta ainakin meidän tulee pyrkiä siihen.

YK:n pakolaisjärjestön mukaan pelkästään Syyriasta on paennut naapurimaihin miljoonia ihmisiä. Pelkästään Libanon on vastaanottanut yli miljoona pakolaista ja Jordanikin lähes saman määrän. Nämä molemmat maat ovat paljon Suomea köyhempiä, mutta silti täällä huudetaan kurkku suorana ”rajat kiinni.”  Voidaanko oikeasti puhua tasa-arvosta, jos muutamat tuhannet pakolaiset ovat jo pakolaistulva?  Entäpä, jos tänne tulisi vaikkapa miljoona turvapaikanhakijaa? No ei tule, sillä Suomi ei ole erityisen houkutteleva maa paitsi ilmastonsa, niin myös rasistisuutensa ja nihkeän maahanmuuttopolitiikan takia.  Tasa-arvoa ei varmaan ole se, että pari miljoonaa suomalaista saa asua mukisematta ulkomailla, mutta kun joku alle sata tuhatta ulkomaalaista pyrkii Suomeen, on heti vedettävä rajat kiinni.

 
Suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa puhutaankin vain naisista, homoista ja lesboista. Ehkä joskus, ani harvoin, omista vähemmistöistämme. Jopa jotkut ns. tasa-arvolait luovat lisää epätasa-arvoa. Ei todellakaan ole oikein, että joku ohittaa pelkän sukupuolen perusteella johonkin tehtävään pätevämmän hakijan.  Tätä tapahtuu etenkin lautakunnissa ja toimikunnissa, joissa voidaan helposti vedota tasa-arvo lakiin.  Myös meidän entinen avioliittolakimme oli täysin tasa-arvoinen. Jokainen mies sai valita vaimon ihan vapaasti. Myös vaimoilla oli sama oikeus miestensä suhteen. Tämä oikeus oli myös homoilla ja lesboilla, mutta usein he valitsivat toisin. Se on sitä synnynnäistä eriarvoisuutta, jolle me emme voi mitään.

Vakaasti olen sitä mieltä, että meillä ei ole oikeutta valita myöskään tänne haluavia ihmisiä rodun, uskonnon tai ihonvärin perusteella. On totta, että meidän tulee aluksi auttaa näitä onnettomia ihmisiä, mutta se on kai velvollisuutemme kaikkia ihmisiä kohtaan.  Ihmisen, joka on valmis sulkemaan rajamme tänne tulijoilta, ei ainakaan pitäisi puhua tasa-arvosta mitään. Ehkä ei uskonnostakaan, sillä jopa Jeesus kehotti auttamaan vähäosaisia.  Minulla on vaatekaappi täynnä ihokkaita, mutta taitavat olla liian suuria useimmille avuntarvitsijoille. Siksipä sekä vaimoni että minä lähetämme muutaman kympin joka kuukausi näiden köyhien maiden lapsille. Se vaan tuntuu jotenkin oikealta, sillä tuskinpa me nälkään kuolemme. On tuota vararavintoakin kertynyt yli oman tarpeen muutenkin J

Kyllä tasa-arvo koskee todellakin myös muita kuin naisia ja homoja. Tämä pitäisi meidän kaikkien ymmärtää.  Olen ylpeästi maahanmuuttokriittinen, sillä kritisoin Suomen nuivaa maahanmuuttopolitiikkaa, joka saa pettyneet turvapaikanhakijat jopa sekoamaan. Tuskinpa Turussakaan oli kyse mistään terrori-iskusta. Ainakin minä uskon, että kyse oli hieman seonneen nuoren miehen epätoivosta.


torstai 8. helmikuuta 2018

Byrokratian ihmemaa


Olen usein arvostellut meidän loistavaa itsetuntoamme julistaessa itsemme milloin miksikin maailman parhaaksi, ilman pienintäkään oikeaa mittaria tai muuta perustetta.  Me vaan sanomme niin, koska on ”lottovoitto syntyä Suomeen.”  Ulkomailla asuu kuitenkin joka neljäs suomalainen, he eivät ole halunneet nostaa tuota lottovoittoa. 

En uskalla sanoa, että olemmeko byrokratiassakaan ihan maailman johtavin maa, sillä en ole perehtynyt likikään kaikkien maiden hallinto- tai talousjärjestelmiin. On kuitenkin aihetta olettaa, että vaikka kieltämättä pientä kehitystä on tapahtunut, niin olemme edelleen yksi maailman byrokraattisimmista maista. Meidän hallintohimmelimme ovat niin mutkikkaat, että edes virkailijamme eivät niitä aina ymmärrä.  Hyvänä esimerkkinä tästä toimii juuri tällä hetkellä sote, josta ei kukaan oikein tunnu tietävän mitään.  Siihen on sitten liitetty ns. valinnanvapaus, mutta kukaan ei oikein tunnu käsittävän sitäkään, kuka mistäkin saa valita ja milloin. Epäselvää on myös se, syntyykö siitä säästöjä vai lisäkustannuksia.


Olen jo aikaisemmin kirjoittanut maakuntamallista, ja se nyt on toinen kummajainen tässä byrokratian luvatussa maassa. Vertasin maakuntamallia vanhaan läänijärjestelmäämme ja kysyin muutamilta, mitä etua nykyisellä maakuntamallilla saavutetaan entisiin lääneihin verrattuna. No eihän niin vaikeisiin kysymyksiin kukaan osannut vastata, joten jouduin tyytymään omaan toteamukseeni:”Jälleen yksi muutos muutosten itsensä vuoksi.” Kukaan ei tunnu tietävän myöskään, onko kysymyksessä halvempi vai kalliimpi malli kuin nuo vanhat läänit ja lääninhallitukset. Maaherra oli ihan hyvä virkailija, jota parempi tuskin on joku maakuntajohtaja.  Toki titteli on hieman tasa-arvoisempi, sillä maakuntajohtajan ei tarvitse muuntautua ”herraksi”, vaan saa olla hame päälläkin, jos sattuu olemaan nainen. Pitäisi kai kysyä vaikka Hannele Pokalta, oliko vaikeaa olla herra.

Jo kymmenen vuotta sitten otin kantaa ajokorttiin. En edelleenkään käsitä, mitä tekemistä poliisilla on kortin myöntämisen kanssa. Poliisilaitokselta kai kortti on edelleen haettava, vaikka poliiseilla ei ole minkäänlaista käsitystä ihmisen ajotaidosta.  Kyllä tässä vähintään yksi tarpeeton pykälä on mukana.

Yhden luukun periaatteesta meillä on jo kauan puhuttu, mutta edelleen se tuntuu kaukaiselta haaveelta. Tähän en viitsi edes esimerkkiä etsiä… niitä lienee jokaisen elämässä kymmeniä.

Tähän kirjoitukseen sain aiheen ystävältäni, jolta vaadittiin järjestysmieskorttiin joku lisätodistus kurssilta, jonka poliisilaitos oli järjestänyt. Toki on ihan hyvä, että sellainen todistus on, mutta kun poliisilaitos ei ollut tuota paperia saanut lähetettyä, tuntui virkailijasta täysin ylivoimaiselta hakea nuo tiedot omasta kortistosta, vaikka ko. kortinkin myönsi poliisi.  Toki se lopulta onnistui, mutta kuitenkin…

Virkailijoiden oikeassa olemisen tarpeesta kertoo omakin kokemukseni.  Vanhoina hyvinä aikoina omistin kaksikin taloa, jotka sijaitsivat samalla tontilla. Vuokrasin toisen talon tuttavalleni, joka joutui tilapäisiin rahavaikeuksiin ja turvautui sosiaaliapuun. Eihän se niin helppoa ollutkaan.  Koska talot sijaitsivat samalla tontilla, tulkitsi sosiaalitoimisto, että asumme yhdessä ja olemme pariskunta, jolloin myös minun tuloni vaikuttivat miehen tuen tarpeeseen.  Vähän suutuin ja loukkaannuin ja pyysin kyllä sosiaalivirkailijoita ottamaan mitan mukaan ja tulemaan paikan päälle, jotta voisivat todeta, että parikymmentä metriä oli talojen väli, vaikka ne sijaitsivatkin samalla tontilla ja niillä oli myös sama osoite.  Eivät tulleet virkailijat paikalle, eikä saanut kaveri sosiaaliapua. Tarkasti en tiedä, miten tilanne lopullisesti ratkesi, mutta vaikeaa on elämä, jos selvätkään asiat eivät mene aina perille.

Eräs byrokratian suurimpia ongelmia onkin jäykkä koneisto ja virkailijoiden halu olla aina oikeassa. Luulen, että selvässäkään asiassa virkailijat eivät uskalla joustaa, vaikka hyvin ymmärtäisivät, että niin kannattaisi tehdä.

Lisätään nyt sitten maailman parhaan koulujärjestelmän lisäksi, että Suomi on maailman byrokraattisin, kylmin, rasistisin ja väkivaltaisin maa.  En oikeasti tiedä onko se ihan totta, mutta on se yhtä totta kuin ne maailman parhaat kätilötkin.


keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Oikeestikko pittää pelätä?


Suomalaisten poliitikkojen ajatuksena tuntuu olevan erilaisten uhkakuvien luominen, ikään kuin se takaisi menestyksen vaaleissa. Jos et äänestä minua, niin mörkö vie sinut. No sen olen elämäni aikana todennut, että äänestyskäyttäytymiseni ei ole elämääni muuttanut, mutta toki olen halunnut vaikuttaa yhteisiin asioihin. Ehkäpä sillä on hieman merkitystä ollut, vaikka en pidäkään demokraattisia päätöksiä ihan parhaina mahdollisina. Toki tiedän, että minulla on kohtuullinen kokemus ja hyvä koulutus. Voisi siis olettaa, että osaan jotenkin käsitellä oman ääneni merkityksen ja tiettyjen asioiden vaikutuksen tähän yhteiskuntaan.  Merkityksettömäksi ääneni tekee kuitenkin se, että äänestyspaikalle kuskattu vaivaistalon Erkki voi heti äänellään kumota ääneni. Lopullinen niitti ääneni vaikutukselle tulee, kun Pentti Penkkiurheilija vetäisee paperiin jonkun hiihtäjän numeron, siksi että tämä on hävinnyt vain sekunnin sadasosan joissakin hiihtokilpailuissa. Voittajaa ei voi äänestää, kun se ei ole edes suomalainen.

Olen syvästi tietoinen siitä, että demokraattisessa yhteiskunnassa ei ketään saa rajata pois äänioikeuden piiristä sillä perusteella, että on olemassa epäilys, että tämä ei tiedä mitä äänestää ja mistä äänestetään. Jotain kuitenkin voitaisiin tehdä. Asetettaisiin ehdokkaille tiettyjä vaatimuksia. Näinhän tekevät yrityksetkin johtohenkilöitä palkatessaan: ”tehtävään sopiva tutkinto tai kokemus”. Näin Erkinkin ääni voitaisiin laskea turvallisin mielin.

Ehkäpä ehdokkailla pitäisi myös olla itsesensuuria sen verran, että eivät maalaisi uhkakuvia asioista, joiden vaarallisuutta he eivät lainkaan käsitä ja jota he eivät edes tunne. Tuntemattomat asiat ovat kuitenkin suurimpia pelottelun aiheita. 

 
Joskus päätin mielessäni, että en enää nimeltä mainitse ketään ihmistä näissä kirjoituksissa ja tuon esille vain asiat.  Kun pelottelusta nyt kuitenkin kirjoitan, niin en ihan olankohautuksella voi ohittaa Laura Huhtasaarta. Hänen koko presidentinvaalikamppanjansa perustui pelon lietsomiseen: pakolaiset tulevat Suomeen ja EU:sta tulee liittovaltio.  Sveitsiähän Huhtasaari kovasti tuntui ihannoivan, mutta taisi unohtaa, että joka neljäs sveitsiläinen on ulkomaalainen. Sveitsin on myöskin liittovaltion kaltainen valtio, ja mikä ihmeellistä: amerikkalaiset tuntuvat olevan varsin tyytyväisiä maahansa.

Olisiko se niin, että ulkomaalaiset ja liittovaltio eivät sitten olisikaan niin kauheita asioita, kun ne saadaan kuulostamaan uhkakuvia luotaessa?

Oikeasti en tiedä minäkään, onko EU-liittovaltiona parempi tai huonompi kuin nyt. En myöskään osaa arvioida euron vaikutusta talouteemme.  Kansainväliset kokemukset kuitenkin kertovat, että ne maat, joissa on paljon siirtolaisia, ovat myös taloudellisesti menestyneet keskivertoa paremmin.  Ihan lähinaapurimme Ruotsi on tästä hyvä esimerkki.  Siellähän on mm. puoli miljoonaa elintasopakolaista Suomesta.

Oikeasti en itse ole antanut pelolle sijaa.  En pelkää ydinvoimalaitoksia, koska ydinvoima on tilastojen mukaan puhtain ja turvallisin tapa tuottaa energiaa. En pelkää edes kolmatta maailmansotaa, vaikka sen todennäköisyys on suurempi kuin ydinvoimaonnettomuus Suomessa.  Nuo muutama pakolainenkaan eivät saa minua vapisemaan, sillä lähes kaikki tuntemani ”mamut” ovat ihan mukavia ja ahkeria ihmisiä, päinvastoin kun monet suomalaiset.

Oikeasti ainut pelon aihe, sekin hyvin teoreettinen, on se, että maahamme olisi tullut Huhtasaaren kaltainen presidentti. No tosiasiassa sekään ei ollut realistinen pelko, sillä niin hullu ei tämä kansa sentään ole.  Luultavasti kyse ei olisi pelkästä osaamattomuudesta, vaan myös selkeästä uhittelusta ja rasismista. Ehkäpä olisi tapahtunut joku oikea terrori-iskukin. 

Olen kai aiemminkin sanonut, että Turun tapausta minä pidän yhden nuoren ”pimahtamisena”, joka saattoi johtua Suomen nurjasta pakolaispolitiikasta.