Uskokaa tai älkää, mutta Suomessa on perustuslaki. Perustuslain pitäisi olla kaikkien lakien yläpuolella ja kaiken toiminnan pitäisi perustua tämän noudattamiseen. Jotta lakia todella noudatettaisiin, sisältää vanha tuomariohje vielä huomautuksen lain tarkoituksen huomioimisesta.
Suomen perustuslaki sanoo selkeästi, että valta Suomessa kuuluu kansalle ja sitä toteuttaa kansan valitsema eduskunta. Tätä sanotaan parlamentarismiksi, joka tietenkin on hieno asia ja toimiessaan juuri sitä, mitä perustuslain säätäminen on aikoinaan tarkoittanutkin. Naiiviuttaan, sinisilmäisyyttään ja jopa tyhmyyttäänkin monet ihmiset uskovat että parlamentarismi todella toimii. Vaan kun ei ihan oikeasti toimi.
Puoluekuria ja puolueuskollisuutta pidetään jopa hyveenä tässä maassa. Ehkä puolueuskollisuus jossakin määrin sitä onkin, silloin kun se ei rajoita ihmisen mielipiteen vapautta, eikä tapa hänen kykyään itsenäiseen ajatteluun. Kun puoluekurin nimissä pakotetaan esimerkiksi kansanedustaja äänestämään vakaumuksensa ja äänestäjille antamiensa lupausten vastaisesti, on kyseessä jo jonkinasteinen lain rikkominen. Se kun nimittäin sattuu olemaan niin, että kaikenlainen kansanedustajan uhkailu tai painostaminen on lain mukaan kielletty. Puoluekurissa on kuitenkin kysymys juuri tästä.
Näin yksinkertaista se siis on. Aivan avoimesti hallituksen muodostaja ilmoittaa pyrkivänsä muodostamaan enemmistöhallituksen, eikä yksikään kansalainen pyri mitenkään vastustamamaan tätä demokratian murhayritystä. Niin, niin siinä todella käy, sillä lähes poikkeuksetta enemmistöhallitus syntyy, sillä niin kauan kuin ministerit valitaan kansanedustajien joukosta, löytyy hallitukseen halukkaita puolueita täysin hallitusohjelmasta riippumatta. Kun valtaa on tarjolla, ei moraali kiinnosta ja vaalilupauksensa pitäjät saavat rangaistuksensa.
Näin se siis tapahtuu. Puoluekuri ja enemmistöhallitus. Ehkä siinä nyt ei perustuslakia ihan kirjaimellisesti ole rikottu, mutta tosi ovelasti kierretty. Ainakin siinä on kansalta siirretty valta hallitukselle, jolle se lain mukaan ei edes kuulu. Oppositio saa kyllä ihan vapaasti esittää välikysymyksiä ja epäluottamuslauseita hallitukselle ilman pienintäkään pelkoa niiden johtamisesta mihinkään tulokseen. Sanokoonpa perustuslaki mitä tahansa, niin nykyinen systeemi takaa sen, että olipa kansan enemmistö mitä mieltä tahansa, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Varmemmaksi vakuudeksi ministerit sitten ihan lopuksi voivat äänestää omasta luottamuksestaan, eikä sitäkään kukaan älyä kyseenalaistaa, sillä ovathan he myös kansanedustajia.
Maan kannalta parhaita ratkaisuja tekisi asiantuntijoista koottu vähemmistöhallitus, joka olisi aidosti vastuussa eduskunnalle ja sitä kautta kansalle. Varmaa on, että tällainen hallitus saisi kyllä luottamuksen kansalta ja eduskunnalta, jos olisi sen ansainnut.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
sunnuntai 24. kesäkuuta 2012
Politiikan paradoksit. Kansanedustajia uhkaillaan?
Isäni oli Jaakko Ilkka. Tai oikeasti hän oli vain Eino Keronen, mutta antoi perinnöksi meille lapsille tämän suuren suomalaisen ajatuksia. Tärkeimmäksi minä olen kokenut tuon runonpätkän. ”Ei oikeutta maassa saa, ken itse ei sit hanki. Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki.” Varmasti noilla ajatuksilla varustettuna minäkin vuosikausia uskoin, että kaikki mahdolliset vastoinkäymiset ovat aina minun omaa syytäni. Toki tuossa paljon perää onkin. Monin verroin enemmän mitä ihmiset yleensä haluavat uskoa, mutta kun karvat alkoivat kasva, aloin myös ymmärtää, että järjestelmässäkin on paljon mätää.
Kovin aktiivinen politiikan seuraaja tai poliitikko en koskaan ole ollut, mutta näin vanhemmiten ovat yhteiskunnalliset asiat ruvenneet kiinnostamaan hieman aikaista enemmän. Ehkä myös ymmärrys on lisääntynyt. Kun mukaan on pyydetty, olen sitten, pitkän harkinnan ja perusteellisen taustatyön jälkeen, suostunut.
Nuorena sitä luulee kaikenlaista. Minäkin luulin, että isäni oli Kokoomuksen laitimmainen mies oikealta. Myöhemmin tajusin, että näin ei oikeasti ollut. Sodan arvet olivat vain niin syvässä, että kaikki mikä vähänkin viittasi kommunismiin ja Neuvostoliittoon, oli kuin punainen vaate. Hänen Eero-veljensä oli teloitettu Neuvostoliitossa Stalinin suurten puhdistusten aikana, ihan vain siksi, että sattui olemaan suomalainen. Ei siis ollut mikään maailman ihme, että hänen ajatusmaailmansa vaikutti hyvin oikeistolaiselta. Varmasti olisin paljon muutakin isältäni oppinut, jos hän olisi saanut elää edes yhden vuosikymmenen sodan päättymisen jälkeen. Ne sodan arvet eivät kuitenkaan olleet ainoastaan henkisiä, vaan myös fyysisiä ja niinpä ne veivät voiton vielä vuosia sodan jälkeenkin.
Nuoruusvuosinani minäkin riensin Kansallisiin nuoriin, täysin ymmärtämättä mihin menin. Olin jonkin verran menestynyt urheilija… nuorten Suomen mestari, joten kelpasin hyvin joukkoon. Etupäässä siellä oli hauskaa… kauniita ja kivoja tyttöjä ja mukavia illanviettoja. Joskus kävi kuitenkin joku poliittinen puhuja pitämässä esitelmiä. Ne eivät maistuneet hyviltä, sillä jotenkin niihin tuli sellainen itsetyytyväisyyden maku ja ne tuntuivat vierailta siihen elämään nähden, jonka itse olin kokenut. Siirtolaisperheen lapsena olin kokenut ehkä sittenkin enemmän elämää kuin nämä siististi pukeutuneet broilerit. Ainoa vaikutus, jonka ne aikaan saivat, oli lievä vastenmielisyys puheista henkivää tietämättömyyttä ja ylimielisyyttä kohtaan. Lopulta jäin pois tästä järjestöstä, jota en voinut tuntea omakseni.
Se oli ensikosketus politiikkaan, eikä se kovin vahvaa vaikutusta tehnyt. Ehkä näistä kokemuksista johtuen tunnen syvää vastenmielisyyttä vielä nykyisinkin, kun joku ”jyrkikatainen” suhtautuu ylimielisesti kansan kykyyn ymmärtää asioita. Siinä maistuu hieman samanlainen oman edun tavoittelu ja kansan ohjailu kuin niissä nuoruudessa kuulemissani poliittisissa esitelmissä. Ei tullut kokoomuksen kannattajaa minusta. Myöhemmin rupesin ymmärtämään, että ei sitä ollut isänikään. Oli vain kommunismin vastustaja ja suuri isänmaan ystävä. Jos eläisi tänään, olisi varmasti perussuomalainen.
Olen usein sanonut, että politiikan paradoksi on siinä, että vaikka sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat ja valikoituvat ihmiset, jotka ajavat ja ajattelevat vain omaa etuaan. Ei siis ole ihme, että pääosa esimerkiksi ns. rivikansanedustajista myötäilee heitä isompikenkäisten mielipiteitä, ainakin jos palkkiona on joku rahakas sivutoimi. Tällaisia peppuja, joita kannattaa nuolla, on ainakin ministereillä ja puolueen puheenjohtajilla. Monissa vanhoissa puolueissa on myös ns. vanhoja valtiomiehiä, joilla on ministeriäkin suurempi valta puolueessa. Näiltä sitten juostaan kysymään, mitä mieltä mistäkin asiasta ollaan. Siltä varalta, että joukkoon eksyisi joku, joka muistaa varsinaisen tehtävänsä… kansan edustamisen, on otettu lähes lakiin verrattava käsite: puoluekuri.
Puoluekuri ohittaa ilman muuta kaikki valitsijoille annetut lupaukset, ja tämän kurin rikkojille on luvassa kurinpitotoimia ja sanktioita. Todellisuudessahan tämä on kansanedustajan painostusta ja jopa uhkailua, joka on laissa kielletty.
En tiedä, missä määrin oikeuslaitos on sidottu puolueisiin. Selvää kuitenkin on, että ihmiset, jotka vallan kolmijako-opin mukaisesti käyttävät tuomiovaltaa, ovat jonkun puolueen kannattajia. Se on Suomessa ollut aina välttämättömyys, jos on havitellut jotain vähänkin korkeampaa virkaa.
Mitä tästä seuraa ?
Selkeästi tästä on ainakin seurannut se, että laki ei ole kaikille sama. Toki poliitikot pitää tuomita siinä kuin muutkin ihmiset. Jopa hieman raskaammin, vaikka meillä Suomessa on jostakin syystä saatu nuo syytekynnyksetkin hieman nurinkurisiksi. Esimerkiksi kansanedustaja saa syyllistyä hieman suurempiin rikkeisiin kuin ns. normaali ihminen, vaikka yleisen oikeustajun mukaan se tulisi olla juuri päinvastoin.
Tapaus Jussi Halla-aho on aika tyypillinen esimerkki Suomen vääristyneestä oikeuskäytännöstä. Totta tietysti on, että Halla-aho käytti, tapansa mukaan, hieman voimakasta kieltä blogissaan, niin ei siitä kyllä normaali-ihminen mitään rikosta löytänyt. Ihan nyt syytteenkin uhalla uskallan väittää, että rikosta ei olisi löytänyt kukaan muukaan, jos kyseessä olisi ollut jonkun muun puolueen jäsen. Hyvin samantapainen kohtalo oli James Hirvisaarella, joskaan siitä ei ihan yhtä isoa hälyä päästettykään. Hirvisaari ei ole tohtori, eikä muutenkaan niin suuri kansansuosikki kuin Halla-aho.
No mikä tässä sitten mättää? Ainakin minua närästää selkeästi se, että kyse on näiden henkilöiden oikeudesta omiin mielipiteisiin. Ei niistä voi ketään rangaista, sillä kyllä meillä pitäisi olla sekä mielipiteen että sanan vapaus.
Paradoksaaliseksi tämän oikeuskäytännön tekee se, että samanaikaisesti todellisiin rikosiin syyllistyneitä poliitikkoja vapautetaan yksi toisensa jälkeen. Ilkka Kanervan alioikeus toki tuomitsi, joten nimenkin voin mainita. Melkein panen kuitenkin pääni pantiksi, että ylemmät oikeusasteet vapauttavat hänetkin. Eikä vapauttava päätös suinkaan johdu näytön puutteesta.
Ehkä olen syyllistynyt nyt kunnianloukkaukseen, oikeuslaitoksen halventamiseen ja politiikan mollaamisen. Kiitos vaan… pankaa minutkin syytteeseen, että voin ylpeillä olleeni yhtä paha rikollinen kun nämä mainitsemani kansanedustajat. Ette te sillä tätä kirjoitusta mitättömäksi tee. Ainoastaan todistatte sen paikkansa pitävyyden.
Ehdottomasti olen tätä mieltä ja aion mielipiteeni pitää, ellei toisin todisteta…. siis oikeasti.
Kovin aktiivinen politiikan seuraaja tai poliitikko en koskaan ole ollut, mutta näin vanhemmiten ovat yhteiskunnalliset asiat ruvenneet kiinnostamaan hieman aikaista enemmän. Ehkä myös ymmärrys on lisääntynyt. Kun mukaan on pyydetty, olen sitten, pitkän harkinnan ja perusteellisen taustatyön jälkeen, suostunut.
Nuorena sitä luulee kaikenlaista. Minäkin luulin, että isäni oli Kokoomuksen laitimmainen mies oikealta. Myöhemmin tajusin, että näin ei oikeasti ollut. Sodan arvet olivat vain niin syvässä, että kaikki mikä vähänkin viittasi kommunismiin ja Neuvostoliittoon, oli kuin punainen vaate. Hänen Eero-veljensä oli teloitettu Neuvostoliitossa Stalinin suurten puhdistusten aikana, ihan vain siksi, että sattui olemaan suomalainen. Ei siis ollut mikään maailman ihme, että hänen ajatusmaailmansa vaikutti hyvin oikeistolaiselta. Varmasti olisin paljon muutakin isältäni oppinut, jos hän olisi saanut elää edes yhden vuosikymmenen sodan päättymisen jälkeen. Ne sodan arvet eivät kuitenkaan olleet ainoastaan henkisiä, vaan myös fyysisiä ja niinpä ne veivät voiton vielä vuosia sodan jälkeenkin.
Nuoruusvuosinani minäkin riensin Kansallisiin nuoriin, täysin ymmärtämättä mihin menin. Olin jonkin verran menestynyt urheilija… nuorten Suomen mestari, joten kelpasin hyvin joukkoon. Etupäässä siellä oli hauskaa… kauniita ja kivoja tyttöjä ja mukavia illanviettoja. Joskus kävi kuitenkin joku poliittinen puhuja pitämässä esitelmiä. Ne eivät maistuneet hyviltä, sillä jotenkin niihin tuli sellainen itsetyytyväisyyden maku ja ne tuntuivat vierailta siihen elämään nähden, jonka itse olin kokenut. Siirtolaisperheen lapsena olin kokenut ehkä sittenkin enemmän elämää kuin nämä siististi pukeutuneet broilerit. Ainoa vaikutus, jonka ne aikaan saivat, oli lievä vastenmielisyys puheista henkivää tietämättömyyttä ja ylimielisyyttä kohtaan. Lopulta jäin pois tästä järjestöstä, jota en voinut tuntea omakseni.
Se oli ensikosketus politiikkaan, eikä se kovin vahvaa vaikutusta tehnyt. Ehkä näistä kokemuksista johtuen tunnen syvää vastenmielisyyttä vielä nykyisinkin, kun joku ”jyrkikatainen” suhtautuu ylimielisesti kansan kykyyn ymmärtää asioita. Siinä maistuu hieman samanlainen oman edun tavoittelu ja kansan ohjailu kuin niissä nuoruudessa kuulemissani poliittisissa esitelmissä. Ei tullut kokoomuksen kannattajaa minusta. Myöhemmin rupesin ymmärtämään, että ei sitä ollut isänikään. Oli vain kommunismin vastustaja ja suuri isänmaan ystävä. Jos eläisi tänään, olisi varmasti perussuomalainen.
Olen usein sanonut, että politiikan paradoksi on siinä, että vaikka sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat ja valikoituvat ihmiset, jotka ajavat ja ajattelevat vain omaa etuaan. Ei siis ole ihme, että pääosa esimerkiksi ns. rivikansanedustajista myötäilee heitä isompikenkäisten mielipiteitä, ainakin jos palkkiona on joku rahakas sivutoimi. Tällaisia peppuja, joita kannattaa nuolla, on ainakin ministereillä ja puolueen puheenjohtajilla. Monissa vanhoissa puolueissa on myös ns. vanhoja valtiomiehiä, joilla on ministeriäkin suurempi valta puolueessa. Näiltä sitten juostaan kysymään, mitä mieltä mistäkin asiasta ollaan. Siltä varalta, että joukkoon eksyisi joku, joka muistaa varsinaisen tehtävänsä… kansan edustamisen, on otettu lähes lakiin verrattava käsite: puoluekuri.
Puoluekuri ohittaa ilman muuta kaikki valitsijoille annetut lupaukset, ja tämän kurin rikkojille on luvassa kurinpitotoimia ja sanktioita. Todellisuudessahan tämä on kansanedustajan painostusta ja jopa uhkailua, joka on laissa kielletty.
En tiedä, missä määrin oikeuslaitos on sidottu puolueisiin. Selvää kuitenkin on, että ihmiset, jotka vallan kolmijako-opin mukaisesti käyttävät tuomiovaltaa, ovat jonkun puolueen kannattajia. Se on Suomessa ollut aina välttämättömyys, jos on havitellut jotain vähänkin korkeampaa virkaa.
Mitä tästä seuraa ?
Selkeästi tästä on ainakin seurannut se, että laki ei ole kaikille sama. Toki poliitikot pitää tuomita siinä kuin muutkin ihmiset. Jopa hieman raskaammin, vaikka meillä Suomessa on jostakin syystä saatu nuo syytekynnyksetkin hieman nurinkurisiksi. Esimerkiksi kansanedustaja saa syyllistyä hieman suurempiin rikkeisiin kuin ns. normaali ihminen, vaikka yleisen oikeustajun mukaan se tulisi olla juuri päinvastoin.
Tapaus Jussi Halla-aho on aika tyypillinen esimerkki Suomen vääristyneestä oikeuskäytännöstä. Totta tietysti on, että Halla-aho käytti, tapansa mukaan, hieman voimakasta kieltä blogissaan, niin ei siitä kyllä normaali-ihminen mitään rikosta löytänyt. Ihan nyt syytteenkin uhalla uskallan väittää, että rikosta ei olisi löytänyt kukaan muukaan, jos kyseessä olisi ollut jonkun muun puolueen jäsen. Hyvin samantapainen kohtalo oli James Hirvisaarella, joskaan siitä ei ihan yhtä isoa hälyä päästettykään. Hirvisaari ei ole tohtori, eikä muutenkaan niin suuri kansansuosikki kuin Halla-aho.
No mikä tässä sitten mättää? Ainakin minua närästää selkeästi se, että kyse on näiden henkilöiden oikeudesta omiin mielipiteisiin. Ei niistä voi ketään rangaista, sillä kyllä meillä pitäisi olla sekä mielipiteen että sanan vapaus.
Paradoksaaliseksi tämän oikeuskäytännön tekee se, että samanaikaisesti todellisiin rikosiin syyllistyneitä poliitikkoja vapautetaan yksi toisensa jälkeen. Ilkka Kanervan alioikeus toki tuomitsi, joten nimenkin voin mainita. Melkein panen kuitenkin pääni pantiksi, että ylemmät oikeusasteet vapauttavat hänetkin. Eikä vapauttava päätös suinkaan johdu näytön puutteesta.
Ehkä olen syyllistynyt nyt kunnianloukkaukseen, oikeuslaitoksen halventamiseen ja politiikan mollaamisen. Kiitos vaan… pankaa minutkin syytteeseen, että voin ylpeillä olleeni yhtä paha rikollinen kun nämä mainitsemani kansanedustajat. Ette te sillä tätä kirjoitusta mitättömäksi tee. Ainoastaan todistatte sen paikkansa pitävyyden.
Ehdottomasti olen tätä mieltä ja aion mielipiteeni pitää, ellei toisin todisteta…. siis oikeasti.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Islantilainen vallankumous syrjäytti pankkien vallan
Islannissa tapahtuu kummia, eikä siitä ole juurikaan uutisoitu. Aihe on kuitenkin erittäin ajankohtainen, globaalia kiinnostusta herättävä ja niin poikkeuksellinen, että sen luulisi ylittävän uutiskynnyksen toistuvasti kaikkialla maailmassa.
Miksi tästä Islannin rauhanomaisesta pankkimaailman vallankumouksesta ei ole uutisia tihkunut? Valtamedia toimii käsi kädessä taloudellista maailmanvaltaa havittelevan pankkimaailman kanssa ja Islannin esimerkki tekisi tyhjäksi KAIKK heidän suunnitelmansa ihmisten ja valtioiden orjuuttamiseksi ikuiseen velkavankeuteen. Nämä uutiset on siis konkreettisesti sensuroitu, mutta onneksi niitä on kierrätetty vapailla radiokanavilla sitoutumattomissa lehdissä ja internetin sosiaalisessa mediassa, nykyajan puskaradiossa.
Moni muistaa varmasti Islannin pankkikriisin vuonna 2008, un Islanti oli käytännössä katsoen konkurssissa. Edeltävinä viitenä vuonna Islannin pankeilla oli mennyt lujaa, sillä vuodesta 2003 oli rikkaan Islannin pankkeja yksityistetty ja ne tarjosivat ulkomaisille sijoittajille houkuttelevia ”IceSave” –tilejä ja –sijoituksia, jotka nostivat Islannin velka-asteen neljässä vuodessa kaksinkertaisesta yhdeksänkertaiseen BKT:een verrattuna. Vuoden 2008 globaali pankkikriisi vetäisi maton alta monessa maassa ja erityisen rajusti se vaikutti rikkaaseen, mutta syrjäiseen Islantiin. Kolme suurinta pankkia, Landbanki, Kapthing ja Glitnir olivat suurissa vaikeuksissa ja ne kansallistettiin. Islannin kruunu menetti arvostaan 85 % ja Islanti julisti olevansa vararikossa.
Pääministeri Geir Haarde neuvotteli IMF:ltä 1,6 miljardin euron lainan, jonka lisäksi pohjoismaat lupasi vajaan parin miljardin lainan, mutta ulkomainen talousyhteisö painosti Islantia rankalle säästökuurille. IMF ja EU halusivat ottaa lainat hoitoonsa väittäen sen olevan ainoa mahdollisuus maksaa lainat takaisin Englannille ja Hollannille. Protestit ja mielenosoitukset jatkuivat ja hallitus pakotettiin eroamaan. Vaaleja aikaistettiin vuoden 2009 keväälle ja valtaan astunut vasemmistohallitus tuomitsi aiemman neoliberaalin talousjärjestelmän, mutta antoi saman tien periksi vaatimuksille, joiden mukaan Islannin tulisi maksaa koko kolmen ja puolen miljardin euron laina. tämä tarkoittaisi jokaisen 350.000 islantilaisen maksavan 100 euroa kuukaudessa 15 vuoden ajan 5,5 % korolla. tätä eivät islantilaiset enää sulattaneet, sillä velan olivat keränneet suuret yksityiset pankit omilla sijoitustouhuillaan ulkomaisten yksityisten pankkien kanssa.
Kansalaiset kieltäytyivät kantamasta vastuuta suurten yksityispankkien tekemistä virheistä ja heidän puolelleen asettui myös pitkäaikainen presidentti Ólafur Ragnar Grismssón, joka kieltäytyi ratifioimasta kansalaiset vastuuseen asettavaa lakia ja hyväksyi sen sijaan vaatimukset kansanäänestyksestä. Tämä lisäsi tietysti heti kansainvälistä painetta ja pakotteita, joiden mukaan Islannin ”pitäisi maksaa tai muuten…” Kansainväliset pankit uhkasivat estää IMF:n avun ja Iso-Britannian hallitus uhkasi jäädyttää islantilaisten säästö- ja käyttötilit.
Maaliskuun 2010 kansanäänestyksessä 93 % äänesti velan maksua vastaan. IMF hyllytti lainansa. Vallankumousta ei voinut kuitenkaan enää estää. Vihaisten kansalaisten tukemana hallitus aloitti oikeudelliset toimet talouskriisin syyllisten löytämiseksi. Kaupthingin entisestä toimitusjohtajasta Sigurdur Einarssonista annettiin pidätysmääräys muiden epäiltyjen pankkiirien paetessa maasta.
Se ei kuitenkaan riittänyt islantilaisille. He halusivat vapautua kansainvälisten suurpankkien ja virtuaalirahan vallasta päättämällä kirjoittaa perustuslain uusiksi. Edellinen perustuslaki on vuodelta 1904, johon korvattiin ”kuningas” sanalla ”presidentti” Islannin itsenäistyessä 1918 Tanskan alaisuudesta uutta perustuslakia laatimaan valittiin poikkeuksellisesti 25 tavallista kansalaista ilman poliittista taustaa tai puoluejäsenyyttä 522 ehdokkaan joukosta. Ainoa vaatimus oli täysi-ikäisyyden lisäksi 30 kansalaisen tuki. Uutta perustuslakia on laadittu näiden 25 lainsäätäjän toimesta helmikuusta 2011 ja kokoukset näytetään suorana verkossa, jolloin kiinnostuneet voivat seurata keskusteluita ja lähettää omia ehdotuksiaan ja kommenttejaan. Ehdotus uudeksi perustuslaiksi valmistui 4 kuukaudessa ja se on vahvistettu tänä keväänä nykyisen eduskunnan toimesta ja odottaa lopullista hyväksyntää seuraavan valitun eduskunnan toimesta (perustuslain muutos vaatii kahden perättäisen eduskunnan hyväksynnän).
Mitä siis Islannin vallankumouksessa tapahtui?
- maan hallitus erosi
- suurimmat pankit kansallistettiin
- kansanäänestys mahdollisti kansan päättävän maansa talousjärjestelmästä
- syyllisten syyttäminen ja vangitseminen
- uuden perustuslain kirjoittaminen kansan toimesta
Tämä on täyttä rautaa!
Onko tätä siis nähty suurilla televisiokanavilla? Onko asiaa puitu poliittisissa radio- tai tv-ohjelmissa? Eipä tietenkään, sillä Islanti näytti juuri, miten kokonainen kansa voi nousta vastustamaan kansainvälisiä pankkilaitoksia sekä rahan ja vallan haalijoita ja vapauttaa itsensä kahleista. Samanlaisissa pakotetuissa velkajärjestelyissä painivan Kreikan kannattaisi ottaa mallia Islannista.
Alkuperäiset artikkelit ja lähteet:
http://www.thetruthseeker.co.uk/?p=48944
http://www.dailykos.com/story/2100/08/01/1001662/-Iceland-s-On-goibg-Revolution
http://www.spiegel.de/international/europe/iceland-s-toxic-legacy-mountains-of-debt-temper-hopes-despite-recovery-a-802285.html
...................................
Artikkeli on julkaistu Magneettimedia-lehdessä viikko 22/2012. Artikkelista selviää hyvin se mekanismi, joka Suomessakin olisi tapahtunut, jos olisimme yksinkertaisesti kieltäytyneet maksamasta Kreikan velkoja. Aivan kuten EU:n perussopimus aikoinaan edellyttikin.
Miksi tästä Islannin rauhanomaisesta pankkimaailman vallankumouksesta ei ole uutisia tihkunut? Valtamedia toimii käsi kädessä taloudellista maailmanvaltaa havittelevan pankkimaailman kanssa ja Islannin esimerkki tekisi tyhjäksi KAIKK heidän suunnitelmansa ihmisten ja valtioiden orjuuttamiseksi ikuiseen velkavankeuteen. Nämä uutiset on siis konkreettisesti sensuroitu, mutta onneksi niitä on kierrätetty vapailla radiokanavilla sitoutumattomissa lehdissä ja internetin sosiaalisessa mediassa, nykyajan puskaradiossa.
Moni muistaa varmasti Islannin pankkikriisin vuonna 2008, un Islanti oli käytännössä katsoen konkurssissa. Edeltävinä viitenä vuonna Islannin pankeilla oli mennyt lujaa, sillä vuodesta 2003 oli rikkaan Islannin pankkeja yksityistetty ja ne tarjosivat ulkomaisille sijoittajille houkuttelevia ”IceSave” –tilejä ja –sijoituksia, jotka nostivat Islannin velka-asteen neljässä vuodessa kaksinkertaisesta yhdeksänkertaiseen BKT:een verrattuna. Vuoden 2008 globaali pankkikriisi vetäisi maton alta monessa maassa ja erityisen rajusti se vaikutti rikkaaseen, mutta syrjäiseen Islantiin. Kolme suurinta pankkia, Landbanki, Kapthing ja Glitnir olivat suurissa vaikeuksissa ja ne kansallistettiin. Islannin kruunu menetti arvostaan 85 % ja Islanti julisti olevansa vararikossa.
Pääministeri Geir Haarde neuvotteli IMF:ltä 1,6 miljardin euron lainan, jonka lisäksi pohjoismaat lupasi vajaan parin miljardin lainan, mutta ulkomainen talousyhteisö painosti Islantia rankalle säästökuurille. IMF ja EU halusivat ottaa lainat hoitoonsa väittäen sen olevan ainoa mahdollisuus maksaa lainat takaisin Englannille ja Hollannille. Protestit ja mielenosoitukset jatkuivat ja hallitus pakotettiin eroamaan. Vaaleja aikaistettiin vuoden 2009 keväälle ja valtaan astunut vasemmistohallitus tuomitsi aiemman neoliberaalin talousjärjestelmän, mutta antoi saman tien periksi vaatimuksille, joiden mukaan Islannin tulisi maksaa koko kolmen ja puolen miljardin euron laina. tämä tarkoittaisi jokaisen 350.000 islantilaisen maksavan 100 euroa kuukaudessa 15 vuoden ajan 5,5 % korolla. tätä eivät islantilaiset enää sulattaneet, sillä velan olivat keränneet suuret yksityiset pankit omilla sijoitustouhuillaan ulkomaisten yksityisten pankkien kanssa.
Kansalaiset kieltäytyivät kantamasta vastuuta suurten yksityispankkien tekemistä virheistä ja heidän puolelleen asettui myös pitkäaikainen presidentti Ólafur Ragnar Grismssón, joka kieltäytyi ratifioimasta kansalaiset vastuuseen asettavaa lakia ja hyväksyi sen sijaan vaatimukset kansanäänestyksestä. Tämä lisäsi tietysti heti kansainvälistä painetta ja pakotteita, joiden mukaan Islannin ”pitäisi maksaa tai muuten…” Kansainväliset pankit uhkasivat estää IMF:n avun ja Iso-Britannian hallitus uhkasi jäädyttää islantilaisten säästö- ja käyttötilit.
Maaliskuun 2010 kansanäänestyksessä 93 % äänesti velan maksua vastaan. IMF hyllytti lainansa. Vallankumousta ei voinut kuitenkaan enää estää. Vihaisten kansalaisten tukemana hallitus aloitti oikeudelliset toimet talouskriisin syyllisten löytämiseksi. Kaupthingin entisestä toimitusjohtajasta Sigurdur Einarssonista annettiin pidätysmääräys muiden epäiltyjen pankkiirien paetessa maasta.
Se ei kuitenkaan riittänyt islantilaisille. He halusivat vapautua kansainvälisten suurpankkien ja virtuaalirahan vallasta päättämällä kirjoittaa perustuslain uusiksi. Edellinen perustuslaki on vuodelta 1904, johon korvattiin ”kuningas” sanalla ”presidentti” Islannin itsenäistyessä 1918 Tanskan alaisuudesta uutta perustuslakia laatimaan valittiin poikkeuksellisesti 25 tavallista kansalaista ilman poliittista taustaa tai puoluejäsenyyttä 522 ehdokkaan joukosta. Ainoa vaatimus oli täysi-ikäisyyden lisäksi 30 kansalaisen tuki. Uutta perustuslakia on laadittu näiden 25 lainsäätäjän toimesta helmikuusta 2011 ja kokoukset näytetään suorana verkossa, jolloin kiinnostuneet voivat seurata keskusteluita ja lähettää omia ehdotuksiaan ja kommenttejaan. Ehdotus uudeksi perustuslaiksi valmistui 4 kuukaudessa ja se on vahvistettu tänä keväänä nykyisen eduskunnan toimesta ja odottaa lopullista hyväksyntää seuraavan valitun eduskunnan toimesta (perustuslain muutos vaatii kahden perättäisen eduskunnan hyväksynnän).
Mitä siis Islannin vallankumouksessa tapahtui?
- maan hallitus erosi
- suurimmat pankit kansallistettiin
- kansanäänestys mahdollisti kansan päättävän maansa talousjärjestelmästä
- syyllisten syyttäminen ja vangitseminen
- uuden perustuslain kirjoittaminen kansan toimesta
Tämä on täyttä rautaa!
Onko tätä siis nähty suurilla televisiokanavilla? Onko asiaa puitu poliittisissa radio- tai tv-ohjelmissa? Eipä tietenkään, sillä Islanti näytti juuri, miten kokonainen kansa voi nousta vastustamaan kansainvälisiä pankkilaitoksia sekä rahan ja vallan haalijoita ja vapauttaa itsensä kahleista. Samanlaisissa pakotetuissa velkajärjestelyissä painivan Kreikan kannattaisi ottaa mallia Islannista.
Alkuperäiset artikkelit ja lähteet:
http://www.thetruthseeker.co.uk/?p=48944
http://www.dailykos.com/story/2100/08/01/1001662/-Iceland-s-On-goibg-Revolution
http://www.spiegel.de/international/europe/iceland-s-toxic-legacy-mountains-of-debt-temper-hopes-despite-recovery-a-802285.html
...................................
Artikkeli on julkaistu Magneettimedia-lehdessä viikko 22/2012. Artikkelista selviää hyvin se mekanismi, joka Suomessakin olisi tapahtunut, jos olisimme yksinkertaisesti kieltäytyneet maksamasta Kreikan velkoja. Aivan kuten EU:n perussopimus aikoinaan edellyttikin.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Kansalaistottelemattomuutta
Suomalainen on tosi sitkeä juntukka, joka pitää suuressa arvossa lakia ja lainsäätäjiä, ansaitsivatpa nämä sen tai sitten eivät. Kansalaistottelemattomuutta pidetään suorastaan epäsopivana ja siihen syyllistyviä yksilöitä vähintäänkin outoina. Eihän tämä tietenkään mikään ihme ole, sillä pääosin kansalaistottelemattomuus onkin Suomessa ihan oikeasti rikollista toimintaa ja se ilmenee kännissä möykkäämisenä, rattijuoppoutena ja muuna häiriökäyttäytymisenä. No tietenkään tämä ei ole kansalaistottelemattomuutta, vaan selkeästi rikollista toimintaa, jota ei kenenkään tulisi edesauttaa. Siihen ei hääppöistä miestä tarvita, että pystyy puistonpenkillä viinaa juomaan ja ohikulkijoita häiritsemään.
Oikeaa kansalaistottelemattomuutta ilmensi pieni kylä Pohjois-Karjalassa, josta kunta oli päättänyt lakkauttaa koulun. Kylä nousi kapinaan, sillä asukkaiden mielestä koulu oli paljon muutakin kuin oppilaiden ”päivähoitopaikka”. Koulu oli kylän sielu, joka piti sisällään paljon muutakin toimintaa kuin päivittäisen opetustyön. Vastarinnan keulahahmoina olivat tietenkin kouluikäisten lasten vanhemmat, mutta hyvin pian koulukapinaan yhtyivät myös muut kyläläiset, heidän joukossaan myös koulun opettaja. Koululaiset yksinkertaisesti kieltäytyivät lähtemästä koulusta ja koko kylä tuki päätöstä. Lakkautuksesta huolimatta opetus jatkui koululla, eikä viranomaisilla ollut muuta keinoa kuin uhkailu ja kiristys. Suomalaisessa politiikassa hyvin yleisesti käytettyjä menetelmiä molemmat. En tiedä mikä tilanne on nyt, mutta ainakin se oli hyvä esimerkki oikeansuuntaisesta kansalaistottelemattomuudesta. Tällaisen tottelemattomuuden lakikin sallii, sillä eihän Suomessa ole koulupakkoa, on ainoastaan oppivelvollisuus. Olen antanut kertoa itselleni, että opetuksen tasokin nousi, kun vanhemmat hoitivat osan opetuksesta. Heitä todella kiinnosti se, mitä lapset koulussa oppivat.
Tapaus taisi sattua Lieksan kaupungissa… jos oikein muistan… ja se sai koko kylän uuteen nousuun. Tämä oli siis silloin joskus jo jonkin aikaa sitten. Koko kunnallinen organisaatio asettui vastustamaan kyläläisiä ihan vaan siksi, että ”eihän se voi olla oikein, että kylä pärjää omillaan” ja että viisaat päättäjät ovat väärässä. Väärässä olemisen myöntämin on suomalaisille yleensäkin vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on poliitikoille, jotka pelkäävät arvostuksensa vähenevän sillä että myöntää erehtyneensä jossakin asiassa. Kokemukseni kuitenkin kertoo, että rehti virheen myöntäminen ja sen korjaaminen lisää ihmisen arvostusta huomattavasti enemmän kun jääräpäinen pään seinään hakkaaminen. Ehkä poliitikonkin olisi hyvä muistaa, että ”halu olla aina oikeassa on huonommuuden tunnetta”.
Ehkäpä pieni tutkimisenarvoinen asia olisi se väite, jonka olen useammastakin kunnasta kuullut, että koulujen lakkauttaminen ei ole tuonut merkittäviä säästöjä yhdellekään kunnalle. Tosiasiassa säästöt ovat ilmenneet vain niissä laskelmissa joita on tehty ennen lakkauttamispäätöksiä. Totuus on sitten osoittautunut aivan toiseksi.
Ehdotankin nyt Kalajoen kaupungille aivan uudenlaista koulukokeilua. Tehdään päätös, että viiteen vuoteen ei lakkauteta yhtään toimivaa koulua, jos sillä on yksikin opinhaluinen oppilas. Katsotaan tilanne ennen ja jälkeen kokeilun ja tarkastellaan sitten vaikutuksia kylille ja kokonaisuudelle. Kokeilu ei varmaankaan ole kallis, eikä sillä aiheuteta korvaamatonta vahinkoa kylille. Ainakin se toisi positiivista julkisuutta Kalajoen kaupungille, joka ei koskaan matkailupitäjälle ole haitaksi.
Pakko taas kerran sanoa, että olen myös tuotantotalousinsinööri ja ammattini vuoksi tiedän, että tämän tapaisten laskelmien ja käytännön välillä on aina olemassa ero. Tämän eron huomioiminen on sitä ammattitaitoa, jota toivoisin päättäjienkin osoittavan.
Oikeaa kansalaistottelemattomuutta ilmensi pieni kylä Pohjois-Karjalassa, josta kunta oli päättänyt lakkauttaa koulun. Kylä nousi kapinaan, sillä asukkaiden mielestä koulu oli paljon muutakin kuin oppilaiden ”päivähoitopaikka”. Koulu oli kylän sielu, joka piti sisällään paljon muutakin toimintaa kuin päivittäisen opetustyön. Vastarinnan keulahahmoina olivat tietenkin kouluikäisten lasten vanhemmat, mutta hyvin pian koulukapinaan yhtyivät myös muut kyläläiset, heidän joukossaan myös koulun opettaja. Koululaiset yksinkertaisesti kieltäytyivät lähtemästä koulusta ja koko kylä tuki päätöstä. Lakkautuksesta huolimatta opetus jatkui koululla, eikä viranomaisilla ollut muuta keinoa kuin uhkailu ja kiristys. Suomalaisessa politiikassa hyvin yleisesti käytettyjä menetelmiä molemmat. En tiedä mikä tilanne on nyt, mutta ainakin se oli hyvä esimerkki oikeansuuntaisesta kansalaistottelemattomuudesta. Tällaisen tottelemattomuuden lakikin sallii, sillä eihän Suomessa ole koulupakkoa, on ainoastaan oppivelvollisuus. Olen antanut kertoa itselleni, että opetuksen tasokin nousi, kun vanhemmat hoitivat osan opetuksesta. Heitä todella kiinnosti se, mitä lapset koulussa oppivat.
Tapaus taisi sattua Lieksan kaupungissa… jos oikein muistan… ja se sai koko kylän uuteen nousuun. Tämä oli siis silloin joskus jo jonkin aikaa sitten. Koko kunnallinen organisaatio asettui vastustamaan kyläläisiä ihan vaan siksi, että ”eihän se voi olla oikein, että kylä pärjää omillaan” ja että viisaat päättäjät ovat väärässä. Väärässä olemisen myöntämin on suomalaisille yleensäkin vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on poliitikoille, jotka pelkäävät arvostuksensa vähenevän sillä että myöntää erehtyneensä jossakin asiassa. Kokemukseni kuitenkin kertoo, että rehti virheen myöntäminen ja sen korjaaminen lisää ihmisen arvostusta huomattavasti enemmän kun jääräpäinen pään seinään hakkaaminen. Ehkä poliitikonkin olisi hyvä muistaa, että ”halu olla aina oikeassa on huonommuuden tunnetta”.
Ehkäpä pieni tutkimisenarvoinen asia olisi se väite, jonka olen useammastakin kunnasta kuullut, että koulujen lakkauttaminen ei ole tuonut merkittäviä säästöjä yhdellekään kunnalle. Tosiasiassa säästöt ovat ilmenneet vain niissä laskelmissa joita on tehty ennen lakkauttamispäätöksiä. Totuus on sitten osoittautunut aivan toiseksi.
Ehdotankin nyt Kalajoen kaupungille aivan uudenlaista koulukokeilua. Tehdään päätös, että viiteen vuoteen ei lakkauteta yhtään toimivaa koulua, jos sillä on yksikin opinhaluinen oppilas. Katsotaan tilanne ennen ja jälkeen kokeilun ja tarkastellaan sitten vaikutuksia kylille ja kokonaisuudelle. Kokeilu ei varmaankaan ole kallis, eikä sillä aiheuteta korvaamatonta vahinkoa kylille. Ainakin se toisi positiivista julkisuutta Kalajoen kaupungille, joka ei koskaan matkailupitäjälle ole haitaksi.
Pakko taas kerran sanoa, että olen myös tuotantotalousinsinööri ja ammattini vuoksi tiedän, että tämän tapaisten laskelmien ja käytännön välillä on aina olemassa ero. Tämän eron huomioiminen on sitä ammattitaitoa, jota toivoisin päättäjienkin osoittavan.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Suomalaista demokratiaa
Voi hyvät ihmiset. Kun nyt luette tätä kirjoitusta, niin ajatelkaapa ihan tosissanne, mistä tässä on kysymys.
Suomalaiset ovat hyvin herkkiä arvostelemaan joidenkin maiden poliittista järjestelmää, demokratiaa ja demokraatista kehitystä. Ylpeästi rinta rottingilla väitetään, että me eletään demokraattisessa valtiossa. Aniharva on missään elämänsä vaiheessa edes epäillyt, etteikö näin olisi. Ei se ihan oikeasti käynyt minunkaan mielessä, ennen kuin luin teoksen näennäisdemokratiasta. Havahduin ja hätkähdin. Näinhän se todella oli. Ei meillä ole demokratiasta tietoakaan. Parhaimmillaankaan ei järjestelmämme yllä puoluevaltaa lähemmäksi kansanvaltaa eli demokratiaa. Ei sittenkään, vaikka perustuslakimme selkeästi ilmoittaa, että valta kuuluu kansalle ja että käytännössä sitä toteuttaa kansan valitsema eduskunta.
Perustelenpa hieman.
Kyllä kansa valitsee eduskunnan, mutta siihen se kansanvalta sitten loppuukin. Jopa eduskunnan valintaan on kehitelty niin erikoinen vaalimatematiikka, että ei suinkaan tapahdu niin, että kaikki puolueet saisivat kannatusosuuttaan vastaavan edustajamäärän. Suhteellinen vaalitapa kun pyrkii suosimaan jo entuudestaan suuria puolueita. No tämä nyt ei vielä vie pohjaa koko demokratialta, vaikka toki on väärin, että esimerkiksi 3% kannatuksen omaava puolue ei mahdollisesti saa yhtään kansanedustajaa, vaikka kannatus on sentään 3%, joka ihan oikeasti tarkoittaisi kuutta edustajapaikkaa yksinkertaisen matematiikan mukaan. Juu, tiedän, tiedän… Systeemi on kaikille sama, ja ehdoton oikeudenmukaisuus vaikeasti toteutettavissa.
Varsinainen näennäisdemokratia tuleekin esille vasta hallituksen muodostamisessa ja myöhemmässä hallituspolitiikassa. Avoimesti myönnetään puoluekurin olemassaolo, vaikka se viekin pohjan kansanedustajan vapaalta harkinnalta ja mahdollisesti omantunnon tai vaalilupausten mukaiselta toiminnalta. Yksinkertaisesti se on niin, että puoluejohto päättää ja edustajat tottelevat. Kun tämä tosiasia nyt on sitten kaikkien tiedossa, ei muuta kun rakentamaan hallitusta. Jostakin ihmeen syystä on sovittu, että hallituksen muodostaa aina suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Näin siitäkin huolimatta, vaikka tämä puolue olisi vaalien suurin häviäjä. Tässäkin suhteessa tasavallan presidentiltä on viety se valta joka sillä ennen oli. Eli valita hallitustunnustelija. Nykysysteemi tekee tehtävästä erityisen helpon, siksi että pitää kerätä hallitukseen joukko sellaisia puolueita joiden yhteenlaskettu edustajamäärä on 101 tai enemmän. Tällöin puhutaan enemmistöhallituksesta, jossa yleensä on pari samanmielistä puoluetta ja joukko yhden asian liikkeitä, joiden kanssa on helppo tehdä ”lehmänkauppoja”. Esimerkkinä vaikkapa RKP, jonka ainut tarkoitus on puolustaa ruotsinkielen asemaa, hintaan mihin hyvänsä. Niinpä RKP istuukin kaikissa hallituksissa, melko kevein eväin.
Mitä sitten oikeasti olikaan tapahtunut?
Enemmistöhallitus ja puoluekuri takasivat sen, että valta jonka piti ihan alun alkaen kuulua kansalle, onkin ovelasti siirretty hallitukselle. Hallitukselle, jolle valtaa ei perustuslain mukaan kuulu lainkaan. Niin kauan kuin Suomessa hyväksytään puoluekuri, ei eduskunnalla ole mitään valtaa. Parhaimmillaankin eduskunta on vain keskustelufoorumi, jossa isopalkkaiset edustajat yrittävät käyttää näppäriä puheenvuoroja todistaakseen omaa pätevyyttään kansan äänitorvena.
Jos tosiaan halutaan toimiva demokratia, toteutetaan mitä pikimmin seuraavat toimenpiteet. Palautetaan presidentin rooli hallituksen muodostamisessa. Kielletään lailla edustajien painostaminen ja puoluekuri. Ei edes pyritä enemmistöhallituksiin, vaan koetetaan lähtökohtaisesti huomioida vaaleissa hyvin menestyneet puolueet. Jos vielä onnistuisimme luomaan hallituksen, joka kyllä olisi poliittisesti koottu, mutta jossa kullakin ministerillä olisi pätevyys myös hallinnonalansa tehtäviin, olisi jo melkoisia parannuksia päätöksentekoon odotettavissa, ja eduskunta voisi aidosti arvioida hallituksen luottamuksen.
Kahdella tuolilla istuminenkin tulisi kieltää. Se koskisi tietenkin myös kansanedustajan asemaa ministerinä, mutta tähän asiaan ehkä palaan myöhemmin. Nyt pysähdyn vain ihmettelemään, milloin kansa herää huomaamaan kuinka heitä narutetaan.
Suomalaiset ovat hyvin herkkiä arvostelemaan joidenkin maiden poliittista järjestelmää, demokratiaa ja demokraatista kehitystä. Ylpeästi rinta rottingilla väitetään, että me eletään demokraattisessa valtiossa. Aniharva on missään elämänsä vaiheessa edes epäillyt, etteikö näin olisi. Ei se ihan oikeasti käynyt minunkaan mielessä, ennen kuin luin teoksen näennäisdemokratiasta. Havahduin ja hätkähdin. Näinhän se todella oli. Ei meillä ole demokratiasta tietoakaan. Parhaimmillaankaan ei järjestelmämme yllä puoluevaltaa lähemmäksi kansanvaltaa eli demokratiaa. Ei sittenkään, vaikka perustuslakimme selkeästi ilmoittaa, että valta kuuluu kansalle ja että käytännössä sitä toteuttaa kansan valitsema eduskunta.
Perustelenpa hieman.
Kyllä kansa valitsee eduskunnan, mutta siihen se kansanvalta sitten loppuukin. Jopa eduskunnan valintaan on kehitelty niin erikoinen vaalimatematiikka, että ei suinkaan tapahdu niin, että kaikki puolueet saisivat kannatusosuuttaan vastaavan edustajamäärän. Suhteellinen vaalitapa kun pyrkii suosimaan jo entuudestaan suuria puolueita. No tämä nyt ei vielä vie pohjaa koko demokratialta, vaikka toki on väärin, että esimerkiksi 3% kannatuksen omaava puolue ei mahdollisesti saa yhtään kansanedustajaa, vaikka kannatus on sentään 3%, joka ihan oikeasti tarkoittaisi kuutta edustajapaikkaa yksinkertaisen matematiikan mukaan. Juu, tiedän, tiedän… Systeemi on kaikille sama, ja ehdoton oikeudenmukaisuus vaikeasti toteutettavissa.
Varsinainen näennäisdemokratia tuleekin esille vasta hallituksen muodostamisessa ja myöhemmässä hallituspolitiikassa. Avoimesti myönnetään puoluekurin olemassaolo, vaikka se viekin pohjan kansanedustajan vapaalta harkinnalta ja mahdollisesti omantunnon tai vaalilupausten mukaiselta toiminnalta. Yksinkertaisesti se on niin, että puoluejohto päättää ja edustajat tottelevat. Kun tämä tosiasia nyt on sitten kaikkien tiedossa, ei muuta kun rakentamaan hallitusta. Jostakin ihmeen syystä on sovittu, että hallituksen muodostaa aina suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Näin siitäkin huolimatta, vaikka tämä puolue olisi vaalien suurin häviäjä. Tässäkin suhteessa tasavallan presidentiltä on viety se valta joka sillä ennen oli. Eli valita hallitustunnustelija. Nykysysteemi tekee tehtävästä erityisen helpon, siksi että pitää kerätä hallitukseen joukko sellaisia puolueita joiden yhteenlaskettu edustajamäärä on 101 tai enemmän. Tällöin puhutaan enemmistöhallituksesta, jossa yleensä on pari samanmielistä puoluetta ja joukko yhden asian liikkeitä, joiden kanssa on helppo tehdä ”lehmänkauppoja”. Esimerkkinä vaikkapa RKP, jonka ainut tarkoitus on puolustaa ruotsinkielen asemaa, hintaan mihin hyvänsä. Niinpä RKP istuukin kaikissa hallituksissa, melko kevein eväin.
Mitä sitten oikeasti olikaan tapahtunut?
Enemmistöhallitus ja puoluekuri takasivat sen, että valta jonka piti ihan alun alkaen kuulua kansalle, onkin ovelasti siirretty hallitukselle. Hallitukselle, jolle valtaa ei perustuslain mukaan kuulu lainkaan. Niin kauan kuin Suomessa hyväksytään puoluekuri, ei eduskunnalla ole mitään valtaa. Parhaimmillaankin eduskunta on vain keskustelufoorumi, jossa isopalkkaiset edustajat yrittävät käyttää näppäriä puheenvuoroja todistaakseen omaa pätevyyttään kansan äänitorvena.
Jos tosiaan halutaan toimiva demokratia, toteutetaan mitä pikimmin seuraavat toimenpiteet. Palautetaan presidentin rooli hallituksen muodostamisessa. Kielletään lailla edustajien painostaminen ja puoluekuri. Ei edes pyritä enemmistöhallituksiin, vaan koetetaan lähtökohtaisesti huomioida vaaleissa hyvin menestyneet puolueet. Jos vielä onnistuisimme luomaan hallituksen, joka kyllä olisi poliittisesti koottu, mutta jossa kullakin ministerillä olisi pätevyys myös hallinnonalansa tehtäviin, olisi jo melkoisia parannuksia päätöksentekoon odotettavissa, ja eduskunta voisi aidosti arvioida hallituksen luottamuksen.
Kahdella tuolilla istuminenkin tulisi kieltää. Se koskisi tietenkin myös kansanedustajan asemaa ministerinä, mutta tähän asiaan ehkä palaan myöhemmin. Nyt pysähdyn vain ihmettelemään, milloin kansa herää huomaamaan kuinka heitä narutetaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)