Arkadianmäen kesäteatteri

On tämä ihan mahdotonta, kun tämä parkuminen ei millään meinaa loppua. Ihan varsinainen itkuiikka en ole, mutta sen verran pahasti sattuu sieluun tämä suomalaisen parlamentarismin alennustila, että joskus on pakko ihan vollata. Sitä minä vaan ihmettelen, että kansa ei siihen ole reagoinut oikeastaan millään tavalla. Hyvä kansa muuten, mutta kyllä nyt pitäisi nousta kapinaan, sillä meitähän suorastaan pilkataan.

Suomalaisen demokratian häpeäpilkku on puoluekuri. Se tekee mahdolliseksi kaiken tämän. Miettikääpä oikeasti tätä asiaa. Ajatelkaa vain pelkkää asiaa, ilman minkäänlaista poliittista väritystä.

Jos jonkin tuomioistuimen tuomaria tai vaikkapa lautamiehiä painostetaan, tai peräti uhkaillaan, me kaikki olemme sitä mieltä, että tämä on väärin, eikä sitä voi hyväksyä. Sitä minä sitten ihmettelen, että me mukisematta nielemme sen, että tällainen menettely kohdistuu demokraattisesti valittuihin luottamusmiehiin ja kansanedustajiin. Ai että emme muka hyväksy. Valitettavasti me hyväksymme sen, sillä puoluekuri on juuri sitä. Hyvin harvoin olen kuullut kenenkään asettuvan vastustamaan puoluekuria, sillä niin syvälle se on juurtunut suomalaisessa yhteiskunnassa.

Useimmat meistä muistavat vaalien jälkeiset tapahtumat. Kansa oli äänestänyt ”väärin” ja alkoi yleiset takinkääntäjäiset. Pari Vasemmistoliiton kansanedustajaa muisti, että he olivat luvanneet jotain kansalle ja päättivät pitää lupauksensa siitäkin huolimatta, että Arhinmäki joutuisi kulkemaan omalla kustannuksellaan töihin. Koko työväenaate suli hetkessä. Oli ihan ennen kuulumatonta, että kansanedustajan tehtävät menivät puoluejohdon tukemisen edelle, ja kun mitkään painostuskeinot eivät riittäneet, päätettiin erottaa nämä herrat puolueen eduskuntaryhmästä. Varmaan olisi erotettu koko puolueesta, mutta siihen ei Arhinmäen valtuudet tainneet riittää.
Vasemmistoliiton kannattaja en vähemmässäkään määrin ole, mutta näiden herrojen suoraselkäisyyttä kunnioitan. Kyllähän se niin on, että kansanedustajan ensisijainen tehtävä on edustaa kansaa. Siihen heitä velvoittaa jo perustuslaissa määritetty tehtävä. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että kansalle annetut lupaukset menevät kaiken muun edelle. Jos puoluekuri uhkaa kansalle annettujen lupausten täyttämistä, on puoluekurin väistyttävä, eikä siitä saa olla minkään asteisia sanktioita.

Nyt minäkin sitten syyllistyn rikokseen. Syyllistyn kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Kun kyseessä on kuitenkin ihan pieni ryhmä, niin varmasti tämä rikoskin on ihan pieni. Populaatio käsittää vain parikymmentä yksilöä, joita me pidämme hallituksena. Nouskaa hyvät ihmiset kapinaan näitä terroristeja vastaan.

He ovat vieneet vallan kansalta ja eduskunnalta. Parhaita esimerkkejä tästä oli tämä äänestys Espanjan tukipaketista ja takauksista. Kun kansanedustajat valittivat, että eivät he saaneet riittävää tietoa siitä mistä oikeasti oli kysymys, niin Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta tosi osuvasti. Jotenkin tämän sisältöinen se teksti oli: ” Ei ole väliä, vaikka kansanedustajat eivät käsittäneetkään mistä he äänestivät, sillä asiahan oli päätetty joka tapauksessa.” Ei siis oikeasti ollut kyse mistään demokraattisesta päätöksenteosta, vaan näytelmästä, jolla haluttiin antaa sellainen kuva, että edelleen meillä kunnioitetaan perustuslakia ja että parlamentarismi toimii. Eihän meillä todellisuudessa mitään lakia ole kunnioitettu enää aikoihin, ja parlamentarismista ei voida edes puhua.

Hyvät suomalaiset. Nouskaa jo viimein kapinaan, olettehan pystyneet siihen ennenkin. Parhaiten kapina alkaisi eduskunnasta itsestään, kun edustajat yksinkertaisesti alkaisivat kuunnella kansan mielipidettä ja pyyhkisivät puoluekurilla istumalihaksensa. Silloin kansanedustajat olisivat taas kansanedustajia eivätkä puolueittensa sätkynukkeja.

Eikö todellakaan tunnu yhtään turhauttavalta tulla kesken kesäloman painamaan nappia jonka värin joku Katainen on määrännyt? Sitä nappia on painettava siitäkin huolimatta, vaikka oma vakaumus kertoisi ihan toista. Jos joku sinisilmä todella väittää, että meillä parlamentarismi toimii, niin hypätköön järveen. Kun ei todellakaan toimi, eikä sitä tee toimivaksi Arkadianmäen kesäteatterikaan, järjestettäköön siellä kuinka viihdyttäviä näytelmiä tahansa.

Myytin murtajat

Olen silmät kipeiksi joskus seurannut televisiosta tuota sarjaa, jossa yritetään milloin mitäkin kansalaisten uskomusta horjuttaa. Lapsellisiahan ne myytit usein ovat ja yhtä lapsellisia niiden murtamismenetelmät. Sen verran teknistä näppäryyttä kuitenkin, että olen jaksanut olla asiasta kiinnostunut.

Jotkut poliittiset myytit ovat usein lähes yhtä lapsellisia ja uskomattomia, mutta niihinkin uskotaan silmät ummessa yli puoluerajojen. Parlamentarismin toimivuuskin on enää vain myytti, johon uskovat vain ne jotka eivät koskaan ole ajatelleet tätä päätöksentekomekanismia. Uskopa tähän myyttiin kuka tahansa, ei sillä kovin suurta merkitystä ole, paitsi jos tajuaa, että tämä ei voi olla järjestelmän tarkoitus ja haluaa sitten tehdä jotain asioiden korjaamiseksi. Minun tehtäväni ei ole neuvoa ihmisiä siitä miten pitää äänestää, vaikka joskus ehkä haluaisinkin. Pahaksi ei kuitenkaan voi olla se, jos koetan varovasti vihjata, että älkää uskoko silmät ummessa mihinkään vanhaan myyttiin.

Voi hyvinkin olla, että kovasti yllätytte, kun tutkitte puolueiden puolueohjelmia ja vertaatte niitä omiin tavoitteisiinne ja tuntemiinne tosiasioihin. Varsinkin, jos vuosikausia olette äänestäneet samaa puoluetta, ja ehkä myös isänne ja isoisänne on äänestänyt sitä, syvästi uskoen että se ajaa teidän asiaanne. Se ei nimittäin ole myytti, että puoluekanta peritään huomattavasti useammin kuin muodostetaan itse. Se on tutkittu tosiasia, niin kuin on sekin, että suurin osa äänestäjistä ei todella tiedä, millainen heidän äänestämänsä puolue oikein on. Totta on myös se, että ihmiset puolueen sisällä ovat hyvin erilaisia ja monesti yksittäisissä asioissa suurestikin eri linjoilla kun edustamansa puolue.

Ennen äänestyspäätöstä kannattaa siis ottaa selvää sekä puolueesta että ehdokkaasta, jota aiotte äänestää. Varsinkin kunnallispolitiikassa henkilöllä saattaa olla paljonkin suurempi merkitys kuin puolueella. Vanhat puolueet ratsastavat vanhoilla arvoilla, vaikka niillä oikeasti on hyvin vähän tekemistä päivän politiikan kanssa. Perinteisiä työväenpuolueita ei enää ole, kommunismi on kuollut ja Perussuomalaisista luodaan mielikuvia, joilla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Ehkä Kokoomus on säilyttänyt asemansa, Kataisen eurosekoiluista huolimatta, varakkaiden ja suurituloisten edun ajajana.

Ehkä pahin myytti, joka pitäisi murtaa, on tuo myytti Perussuomalaisten maahanmuuttovastaisuudesta, tai rasistisuudesta. En koskaan ole törmännyt elävässä elämässä siihen, että joku perussuomalainen olisi ollut rasisti tai edes maahanmuuton vastustaja. Sen toki tiedän, että maahanmuuttopolitiikan uudistamista puolueen piirissä on vaadittu. Nykyinen maahanmuuttopolitiikkahan on hyvin byrokraattinen ja oikeasti rasistinen. Me tarvitsemme maahanmuuttajia, ja sen jokainen perussuomalainen käsittää. Uskon myös, että suurin osa perussuomalaisista vastusti sitä parin vuoden takaista mummojen karkotusta. Näistä mummoistahan ei ollut Suomelle mitään haittaa, mutta tämän tapainen karkotus oli häpeäksi koko sivistyneelle yhteiskunnallemme.

No ihan lopuksi voin tunnustaa, että en minä niin sinisilmäinen ole, että luulisin, ettei Perussuomalaisissa ole yhtään rasistia. Kyllä niitä varmasti on, keskimäärin saman verran kuin muissakin puolueissa, mutta ei varmakan sen enempää. En tiedä mistä moinen myytti on oikeasti syntynyt, mutta rasismi nyt ei kertakaikkiaan kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan ja sen kitkeminen on jokaisen puolueen asia. Todella typerää on leimata se jonkun puolueen yksityisasiaksi.

Kokonaan oma juttunsa on se, että jokaisessa maassa on noudatettava sen maan lakeja, eikä niitä tule muuttaa jonkun etnisen ryhmän vaatimuksesta. Maassa maan tavalla, näinhän me olemme aina ajatelleet.

Rikos ja rangaistus

”Rikos on teko, josta laissa on säädetty rangaistus.” Tämän lauseen olen poiminut muistiinpanoistani ajalta, jolloin heikkouksissani opiskelin oikeusoppia, kunnes huomasin, ettei minusta ainakaan asianajajaa voi tulla. Ei ainakaan sellaista puolustusasianajajaa, joka puolustaisi oikeita rikollisia. Mikä puolustusasianajaja se sellainen olisi, joka yhtyisi syyttäjän näkemyksiin. Siihen aikaan niihin vielä olisi voinut yhtyäkin, mutta ajat ovat muuttuneet tämän hyväveli- verkoston kehittymisen myötä. Nykyisin syytteisiin ja rangaistuksiin vaikuttaa enemmän se, kuka tekee kuin se mitä tekee.

Asioista tavallisesti hyvin perillä oleva taho kertoi minulle kerran järkyttävän uutisen. Joskus Suomessakin on tapahtunut sellaista, että joku ministeri olisi syyllistynyt asiakirjan väärennökseen. Pidän kyllä tätä tahoa hyvin luotettavana ja myös asioista hyvin perillä olevana, mutta siitä huolimatta haluan käsitellä asiaa vain hypoteesina. Jos siis kuvittelemme, että joku nousukiidossa oleva poliittinen broileri olisi syyllistynyt kyseiseen tekoon, niin mitä tapahtuisi. No niinhän se oikeasti onkin, että asiakirjoja on hyvin monenlaisia ja moneen tarkoitukseen. Niinpä syyttäjällekin jää hyvin laaja skaala arvioitaessa teon moitittavuutta. Kuulemassani tapauksessa, joka siis on täysin kuvitteellinen, syyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen teon vähäisyyden vuoksi. Tuntemani luotettava taho oli kyllä sitä mieltä, että tästäkin teosta olisi pallo kolahtanut jonkun Paavo Perussuomalaisen jalkaan. Olipa tämä yksittäinen tapaus kuinka tahansa, on jokaisella kansalaisella tietysti oikeus ottaa selvää, minkä verran perää tuossa kuvitelmassa on. Jos nyt kuvittelemme, että teko todella olisi tapahtunut ja jos se olisi vienyt jotenkin herran tai rouvan poliittista uraa eteenpäin, johtaa se todella inhottavaan ajatukseen. Istuuko meidän hallituksessa todella rikollisia ?

Ihan reilusti uskallan sanoa, että sellaisen teon tekijä on rikollinen. Se että syytettä ei ole nostettu, tai tuomiota annettu, ei poista tekoa. Se ei myöskään muuta rikoksen määritelmää miksikään. Siihen ei riitä edes syyntakeettomuus, vaikka se poistaakin teolta rangaistavuuden.

Tuo kerrottu esimerkkitapaus on mielestäni hyvä esimerkki teosta, joka täyttää rikoksen tunnusmerkistön. Rikoksen tunnusmerkistö ei sen sijaan täyty esimerkiksi silloin, kun joku henkilö esittää oman mielipiteen omana mielipiteenään. Ilmeisesti työn vähäisyyden vuoksi meidän oikeusjärjestelmämme on kuitenkin puinut tällaisia tapauksia aina ylempiä oikeusasteita myöten. Suunnattomasti olen, jopa vastoin tahtoani, joutunut ihailemaan niitä syyttäjiä, jotka ovat löytäneet muutamista poliittisista blogeista ja niihin sisältyvästä ironiasta jonkun sellaisen rikoksen, joka täyttää tuon mainitun tunnusmerkistön. Kuten jo alussa totesin, tuomioistuinten päätökset ovat sitten jo asia erikseen. Niistä ei voi koskaan olla varma, sillä se riippuu niin monesta asiasta. Kyllä minä noita blogikirjoituksista tulleita tuomioita kuitenkin ihmettelen. Vaikka minusta ei juristia koskaan tullutkaan, niin kyllä minä lahjontaa, lahjoman vastaanottamista, väärennöstä, kiristystä ja uhkailua pidän huomattavasti selvempinä juttuina kuin jotain oman mielipiteen ilmaisua, jolla kaiken lisäksi kuuluisi olla lain suoja.

En ole myöskään journalisti, mutta jos olisin… Ihan sitten varmasti ottaisin nyt selville sen, onko oikeasti tott, että meidän hallituksessa istuu ministereitä, joilla on rikollinen tausta. Jos selviäisi, että näin on, niin huudattaisin sen kaikissa mahdollisissa medioissa. Kyllä se kansalle tärkeämpi tieto on, kuin jonkun kansanedustajan avustajan mauttomat hihamerkkivitsit.

Korruptioonko ei saa puuttua?

Taas kerran minä mieleni pahoitin, kun melkein ”Kokoomuksen pää-äänenkannattaja” Iltalehti lähetti Pirkko Ruohonen-Lernerille päivän meilin, jossa vähintäänkin vähätteli perussuomalaisten puuttumista kunnalliseen korruptioon. Kuulemma tekee sen ihan vaan ”paremman puutteessa”. Kuuleppas nyt meilin lähettäjä, kuka sitten oletkin. Jotain ehkä tiedän minäkin, kun jo aikoinani sain seurata Veikko Vennamon rötösherrajahtia, jossa huutia saivat lähes kaikki vanhat puolueet, joille kunnallinen korruptio on ollut lähestulkoon hyväksytty toimintatapa. Poliittiset virkanimitykset juuri kunnallispolitiikassa olivat ja ovat yhä edelleen yleisiä. ”Sopiva henkilö” ohitti pätevämmän, jos vain jotenkuten voitiin olettaa hänen täyttävän virkaan vaadittavan pätevyysehdon. Juuri vanhojen valtapuolueiden toimesta tästä on tehty niin hyväksyttävää, että ihan sen paheksumista paheksutaan. Poliittiset virkanimitykset ovat osa kunnallista korruptiota, ja juuri se yhteiskunnan syöpä, joka tekee tästä yhteiskunnasta melko huonolla hyötysuhteella käyvän järjestelmän.

Kyllä se vaan niin on, että ammattimies tuntee aina sen verran ammattiylpeyttä, että hoitaa tehtävänsä parhaalla mahdollisella tavalla ihan poliittiseen kantaan katsomatta. Toisaalta on se aika turhauttavaa, jos olet opiskellut suurella vaivalla hyvän ammatin ja hankkinut kovan kokemuksen vaikkapa elinkeinoelämän palveluksessa ja sitten päätät hakea jotain sopivaa virkaa kotiseudultasi. Mutta kas kummaa, jostakin löytyy maatalouslomittajan kannuksensa hankkinut yo-merkonomi, joka valitaan virkaan, koska on hyvä naapuri ja vielä paikkakunnan valtapuolueen kannattaja. Ihan kaikella kunnioituksella yo-merkonomeja kohtaan.

Tuskinpa perussuomalaisille kunnallinen korruptio mikään uusi ja ainutkertainen vaaliteema on. Nyt vain sattuvat olemaan kunnallisvaalit ja kuntapolitiikan pahimmat epäkohdat on nostettava esille.

Kyllä minä demarienkin puolesta saatan mieleni pahoittaa, vaikka en demari olekaan. Silti tuntuu, että olisi aihetta hieman loukkaantua puolueen kannattajien puolesta, kun kehdataan väittää, että heitä vain vedellään puolueesta toiseen. Oikeasti se on niin, että eivät ihmisten mielipiteet ole juuri yksi yhteen jonkun puolueen mielipiteen kanssa. Terveimpiä ovat juuri ne äänestäjät, jotka toimivat ja äänestävät asialinjalla, puolueesta riippumatta. Varsinkin kunnallispolitiikassa tällaisella asialinjalla on huomattavasti suurempi merkitys kun valtakunnan politiikassa.

Kiitoksia vaan persut ja persujen kannattajat. Pitäkää kiinni edelleen siitä, minkä oikeaksi näette. Jonakin päivänä mediakin ymmärtää sen, että vaikkapa lahjuksen vastaanottaminen on huomattavasti isompi rikos kun oman mielipiteen ilmaisu.

Suomen ohjusostot

Taas minä vanha gubbe olen toista mieltä viisaiden sotaherrojen kanssa, mutta ei voi mitään. Se nyt on vaan silleen, että kun ei ole rahaa, niin ei ole rahaa. En tiedä miten nykyisin ampumakoulutusta armeijassa hoidetaan, mutta varmaan hyviä sotilaita tehtiin siihenkin aikaan kun minä tuon ”miesten koulun” sain käydä. Uskokaa tai älkää, mutta hyvää se teki niin sielulle kuin ruumillekin. Ei minusta sotahullua tullut, jos nyt ei aivan pasifistiakaan. Pitkin metsiä juostiin ja huudettiin, että ”laukaus, laukaus” .. kun oikein lähitaisteluun päästiin, niin saatettiin jopa päristellä että ”sarrrrrjaaa” ja niin se vaan sota voitettiin tai hävittiin. Olisikohan sitä silloin vielä ollut jäljellä pikkusen sitä rautaa miehissäkin.

Olen juuri lukenut Hesarista ilouutisen. Yhdysvaltain kongressi on torjunut Suomen tykistöohjusten oston ja melkein onnistunut säästämään Suomelle yli sata miljoonaa euroa. Sanon siksi että ”melkein”, kun nämä kohmot meinaavat vielä tehdä uuden anomuksen. Eihän se sata miljoonaa tietenkään paljon ole, kun sitä vertaa esimerkiksi Horneteista maahan ammuttaviin ohjuksiin, joita sitten kumminkin ostettiin monella sadalla miljoonalla, vaikka jouduttiinkin lupaa odottamaan yli viisi vuotta. Se on sellaista tämä ohjuskauppa… pirun vaikeaa.

Yhteistä näille kahdelle ohjusostolle on se, että molemmat ovat täysin tarpeettomia, vai aikovatko sotaherrat todella käyttää näitä ohjuksia. Jos aiotte, niin ilmoittakaa ajoissa, että voin poistua maasta. Tottahan se tietysti on, että ajat ovat muuttuneet minun armeija-ajoistani, eikä enää riitä, että osaa äänensä käheäksi huutaa sitä laukausta. Nyt pitäisi osata tähtäillä vaikkapa vanhalla sähköpylväällä ja karjua että ”ohjus lähtee”. Kyllä se saman asian ajaisi ja tulisi paljon halvemmaksi. Lentokoneen lento-ominaisuudet kuulemma muuttuvat, jos siihen kiinnitetään ohjukset, joten sitä harjoittelua varten on pakko hankkia niitä ohjuksia.

No onko ihan oikeasti? Annanpa taas yhden neuvon ihan omasta aloitteestani, kun eivät herrat sitä kuitenkaan kehtaa pyytää. Etsikää sopivan vahvuinen viemäriputki, joita valmistaa esimerkiksi KWH:n putkitehdas tuolla Vaasassa, ja pätkikää se sopivan mittaisiksi paloiksi. Sitten vaan täyttämään betonilla, että saadaan oikea paino. Kun putkeen vielä kiinnitetään sopivan mallinen kärki ja putki kiinnitetään koneeseen, niin ei muuta kun lentämään. Jos tuollainen ohjus sitten sattuisi ”karkaamaan”, ei sen aiheuttamat vahingot varmaankaan ole yhtä suuret kuin olisi oikean ohjuksen karkumatkan päätteeksi. Luultavaa on, että kenraalien leijonat eivät ihan yhtä kirkkaasti kiiltelisi kun meidän harjoitusohjukset olisivat tuota tasoa, mutta kaikella on hintansa. Vastapainona voisi sovitella vaikkapa kansakunnan talouden pelastajan viittaa harteilleen kertomalla ihmisille kuinka monta sairaanhoitajaa, opettajaa ja lääkäriä voidaankaan palkata säästetyllä rahasummalla.

Voihan se olla niinkin, että kansa muutenkin pitää tämän tapaisia säästöjä paremmin perusteltuina, kuin esimerkiksi niiden varuskuntien lakkauttamista, jotka ovat olleet lähes elinehto ympäristönsä talouselämälle. Tarkoitan siis näitä ”miesten kouluja”, joita ei roikuteta lentokoneiden siivissä, eikä hilata tykkien putkissa.

Loppuviimeeksi se on kuitenkin niin, että laihakin sopu on parempi kuin ilmiriita. Uskokaa vaan, että ei se meidän oletettu vihollinen niitä meidän ohjuksia pelkää yhtään enempää kuin sähköpylväitäkään, mutta varmaan ne niitä suututtavat. Miksi suututtaa, kun kuitenkin tiedetään, että on olemassa hyvin vähän vihollisiksi luokiteltavia maita.

Laukaus, laukaus…. sarrrjaaa. Niin tuli taas yksi vihollinen torjuttua… ja halvalla.

Taas pissittiin silmään

Ihan tälleen nätisti nyt kirjoitin, kun en viitsinyt sanoa että taas meitä kusetettiin. Eihän se naisihminen niin rumaa kielenkäyttöä ole ansainnut, vaikka ihan oikeasti silmään onnistui lirauttamaankin, tämä Jutta.

Vanhalla rutiinillahan se jo nyt kävi, sillä ihan hyvinhän se onnistui Kreikankin suhteen. Lähes puolet kansasta uskoo, että ihan oikeasti onnistuttiin Kreikalta saamaan vakuuksia rahalahjoitusten vastineeksi. Niin, niin, kyllä oikein luit. Rahaa me nyt lahjoitettiin Kreikan hyväksi, vaikka hyvä hallituksemme ihan muusta puhui. No tottahan se tavallaan oli… siis se muusta puhuminen. Oikeastihan me pelastettiin muutamia eurooppalaisia pankkeja luottotappioilta. Siis muustahan siinä silloin oli kysymys. Siis muusta kuin Kreikan pelastamisesta. Suomalaisen veronmaksajan kannalta ei kuitenkaan taida olla suurtakaan merkitystä sillä mihin rahat menevät, sillä meneväthän ne joka tapauksessa.

Se silmään pissiminen tapahtui siinä, että kansalle uskotellaan, että on saatu jonkinnäköisiä vakuuksia annettavan rahasumman vastineeksi. Kai se helpompi on semmoisena kansalle syöttää. Mutta kylmä totuushan on, että nämä ”vakuudet” korvaavat parhaassakin tapauksessa vain 10 – 20 % todellisista kuluista, vaikka Urpilainen koettaakin kansalle uskotella, että 40 % takaavat. No ihan varmasti eivät takaa. Pahimmassa tapauksessa käy niin kun naapurin mummolle, joka upotti bingoon pari satasta ja sai lopulta kahvipaketin. Ihan kiireesti ruvettiin naapurille kertomaan miten hän bingosta palkinnon voitti.

Tämä kaikki siis tuosta Kreikan salaiseksi luokitellusta sopimuksesta. Espanjan sopimuksestahan me emme vielä muuta tiedä kuin Urpilaisen itsensä kertoman, jonka mukaan se on ihan samanlainen kuin Kreikankin sopimus. Ei siis oikeasti paljonkaan arvoinen.

Meitä siis ihan oikeasti pissitään silmään ihan jatkuvasti.

Kun aina olen kuulut väitettävän, että on pakko tehdä jotain typerää, että Eurooppa pelastuisi. No oikeasti ei ole pakko, mutta kun poliittinen rohkeus puuttuu tehdä jotain todellisesti auttavia päätöksiä. Tietysti Suomen kannalta yksinkertaisinta olisi sanoa vain painokkaasti että ”EI”, mutta kun se jossakin käsittämättömästä syystä on niin vaikeaa, niin teenpä uuden ehdotuksen.

Sen sijaan, että rahat peritään veronmaksajilta, jotka muutenkin ovat jo ahtaalla, meneteltäisiin niin, että jokaiselta yli neljännesmiljoonan netto-omaisuuden haltijalta perittäisiin 5 % pakkolaina. Näin saataisiin eurooppalaisella tasolla helposti kasaan noin 700 miljardia, joka riittäisi luultavasti kaikkiin tarvittaviin apupaketteihin. Jos kyse olisi, niin kuin väitetään, todella lainasta, niin sehän olisi vain sijoitus näiden rikkaiden kannalta katsottuna. Tosiasiallisestihan tämä vaikuttaisi virkistävästi kaikkien euromaiden talouteen, sillä nyt valtion rahatkin riittäisivät niihin tarkoituksiin, joihin ne alun perinkin on tarkoitettu. Nyt saattaisi kuitenkin käydä niin, että nekin jotka ovat kovasti hehkuttaneet vastuullisuutta ja hyvää hallitusta, joutuisivat myöntämään, että eiväthän he tosissaan ole luulleet että ne rahat joskus takaisin saadaan.

Tässä nyt olisi hallitukselle se vaihtoehto jota se on kovasti oppositiolta tivannut. Kun se ”EI” ei ole oikein vaihtoehdoksi kelvannut, vaikka ihan oikeasti hyvä ja selkeä ratkaisu olisikin.

Kun nyt näin hyvän ja toimivan ehdotuksen olen tehnyt, rohkenen myös pyytää hallitusta lopultakin selvittämään sen mekanismin, joka Suomen upottaisi, jos tuota ”EI”-vaihtoehtoa käytettäisiin.

Minä en enää usko siihen, että tontut kurkkivat ikkunoista ja pukki tuo vain pelkkiä piiskoja jos ollaan tuhmia. Olen minä kansakoulun opettajien kanssa ennenkin ollut eri mieltä ja väärässä ovat olleet. Tai mistä sitä tietää, viimeisin väitti: ”Linnassa sinä päiväsi päätät”. Linnaan en ole kutsua saanut, en presidentiltä enkä poliisilta, mutta en ole päiviänikään vielä päättänyt.

Kunnallispäättäjät ja korruptio

Vastuullisen aseman väärinkäyttö on korruptiota. Yleensä se on mielletty isokenkäisten, valtakunnan politiikassa huseeraavien rötösherrojen harrastukseksi, jonka avulla he kahmivat itselleen kohtuuttomia etuja ja rahaa. Juuri näin se ihan oikeasti tapahtuukin, joskin Suomessa hieman hienostuneemmin kuin isossa maailmassa, jossa lahjus on selvästi lahjus ja sillä siisti.

Kunnallisalan kehittämissäätiö halusi tietää, missä määrin ja minkä muotoista lahjontaa esiintyy kunnallisessa päätöksenteossa. Niinpä se tilasi TNS-gallupilta tutkimuksen, jossa kyseltiin kuntien asukkailta heidän epäilyjään omassa kotikunnassa tapahtuvasta lahjonnasta tai muusta korruptiosta.

Yllättääkö tutkimuksen tulos ketään?

Varmasti yllätti monetkin, sillä yhä edelleen osa ”sinisilmäisistä” suomalaisista uskoo, että Suomi on todella maailman puhtaimpia maita tässä suhteessa. Vaalirahakohu on saanut kuitenkin suurimman osan epäilemään, että kyllä täällä jonkinlainen hyväveliverkosto näitä asioita junailee, mutta ei sentään ihan niin paljon kuin eteläisessä Euroopassa. Ja kissan viikset. Ei ole ihan oikeaa näyttöä tietenkään siitä, että Suomi olisi esimerkiksi korruptoituneempi maa kuin joku Italia tai Espanja, mutta eipä tosiasiassa ole myöskään päinvastaista näyttöä. Useat suomalaiset ovat jo oivaltaneet, että tutkimus, joka osoittaa Suomen kuuluvan maailman vähiten korruptoituneisiin maihin, onkin tosiasiassa pelkkää puppua. Kun maailmanlaajuisesta populaatiosta valitaan 1700 henkilöä haastateltaviksi, ei ole kovinkaan suurta merkitystä sillä ketä nämä ovat, sillä otos on jo sellaisenaan niin pieni, ettei sillä ole tilastollista merkitystä. Täysin arvottomaksi tutkimuksen tekee se, että tutkimukseen valitut ovat juuri niitä, joiden mahdollisuus sekaantua lahjontaan ja muuhun korruptioon on kohtuullisen suuri. Tällaisessa porukassa hyväveliverkosto katoaa kuin tuhka tuuleen, ja se suosii juuri Suomen tapaisia maita, jossa poliittiset lehmäkaupat, hyväveliverkostot ja erilaiset vaalirahoituksen muodot ovat arkipäivää.


Kyllä minä nyt vaan ihan yksinkertaisesti väitän, että Suomi ei ole lähelläkään korruptiovapaata maata, mutta Suomi on maa, jossa korruptio on erittäin hyvin naamioitu.

Reilu kolmannes suomalaisista uskoi, että myös heidän omat kunnallispäättäjänsä ovat tavalla tai toisella sotkeutuneet hyväveliverkostoihin. Suoranaiseen lahjontaankin uskoo muutama, mutta yleensä luotetaan kuitenkin tuttuihin ihmisiin, joita hyvin suuri osa kunnallispoliitikoista on.

Suomalaisen politiikan heikkous onkin siinä, että vaikka korruption olemassaolo tiedetään ja myönnetään, ollaan samalla ehdottomasti sitä mieltä, että juuri minun äänestämäni henkilö ei ole sotkeutunut näihin juttuihin.

Jos näitä galluptuloksia tarkastellaan yhdistelemällä niitä vastaajien puoluepoliittisiin näkemyksiin, on suurin epäilys kuntapäättäjien rehellisyyteen vasemmiston ja perussuomalaisten piirissä. Rehellisimpänä kuntapäättäjiä pitävät kepulaiset. Tämä ei suuresti yllätä, sillä Keskustapuolue on suurin kuntapuolue, eivätkä ” päättäjät näe omassa vallankäytössään juuri mitään ongelmaa.” Tuo lainaus on suoraan Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamies Antti Mykkäsen kommentista.

Tosiasiaksi jää, että kunnallispolitiikassa korruptio on ehkä vieläkin yleisempää kuin valtakunnan politiikassa, sillä kun päätökset eivät ole läpinäkyviä, on jälkikäteen hyvin vaikea arvioida miten päätökset ovat syntyneet. Tunnettua on, jopa jossakin määrin hyväksyttyäkin, että esimerkiksi monia virkoja täytetään täysin muilla perusteilla kun henkilön pätevyyden mukaan. Voidaan myös kyseenalaistaa kaikkien ehdokkaiden vaalituki, sillä tuskinpa monikaan yksityinen tai yritys harrastaa hyväntekeväisyyttä, ellei siihen sisälly jonkinlainen vastapalvelun toive tulevaisuudessa.

Myös kunnallispäättäjien ” kohtuuttomat” etuudet ovat ihan mielenkiintoinen aihe, johon tulen myöhemmin palaamaan.

Kyllä kansa maksaa myös suomalaisen korruption

Kun Ilta-Sanomat julkaisi 5.7. jutun, jossa kerrottiin näistä Euroopan kriisimaista, korruption ja harmaan talouden keskinäisestä riippuvuudesta, se tuskin yllätti ketään. Vähintäänkin voimakas epäilys on aina ollut, että Kreikka, Espanja ja Italia ovat maita, joissa rahalla saa muutakin kun vain tavanomaisia hyödykkeitä. Kreikkalaisille oli kai ihan luonnollista, että kun EU vaati tietynlaisia tilastoja, niin ne tehtiin. Tarkoituksenmukainen väärennös ei tuntunut kovin suurelta synniltä, vaikka se suomalaisen rikoskäsityksen mukaan täyttää petoksen tunnusmerkit.

Yllätys varmaan monelle olikin, että Kreikkaa ei erotettu EU:sta asian paljastuttua. E i erotettu edes eurosta, vaikka se selkeästi johti ongelmiin, jotka pitkässä juoksussa muodostuivat myös muiden euro-maiden ongelmiksi. Näin ei tietenkään olisi tarvinnut olla, sillä kysehän oli vain saksalaisten ja ranskalaisten pankkien löysäkätisesti Kreikalle myöntämistä luotoista. Normaalistihan pankit nielevät tappionsa ja jos ne joutuvat vaikeuksiin, on kunkin maan itse huolehdittava pankkiensa maksukyvystä.

Angela Merkel oli kuitenkin keksinyt, että meillähän on EU, joka sopivasti manipuloimalla voitaisiin ottaa maksumieheksi. Suomi oli aina pyrkinyt olemaan EU:n mallimaa, joten jos sen nuoren ja kokemattoman pääministerin annettaisiin uskoa, että hänelle tarjotaan tässä nyt koko Euroopan pelastajan roolia, niin eiköhän se jotenkin järjestyisi. Ranska oli muutenkin ”varma arpa”, sillä olihan se selvästi samassa veneessä Saksan kanssa. Toki Merkel senkin tiesi, että jos muut EU-maat eivät suostuisi tähän, olisi Saksan ja Ranskan hoidettava asiansa yksin. Näinhän se olisikin mennyt, jos EU:n perussopimusta olisi noudatettu.

Joku suomalainen Timo Soini kyllä kertoi, että menettely on EU:n sopimusten vastainen, eikä sitä paitsi hyödytä muita kuin kyseisiä pankkeja. Näinhän siinä sitten kävi, mutta siltä näyttää, että mitään ei ole opittu. Edelleen yritetään kansalle syöttää sellaista puppua, että maailma kaatuu ja Suomi uppoaa mereen, jos ei kaikkia veronmaksajien rahoja työnnetä jonnekin Molokin pohjattomaan kitaan. Mitkään kellot eivät soi, vaikka hyvin tiedetään, että Euroopassa ja jopa Euroopan Unionissa on maita, jotka eivät mitenkään ole osallistuneet avustusoperaatioihin, eivätkä ole aikeissa edes osallistua. Silti menee ihan hyvin… tai juuri siitä syystä.

En tosiaan tiedä, mistä Suomen yletön halu nuolla muutamia merkittäviä peppuja on oikein peräisin. Ehkäpä siitä on jotain iloa tai hyötyä näille nuolijoille, mutta kansalle siitä on vain haittaa.

Tästä löytyikin sitten se sopiva aasinsilta palata ihan alussa esittämääni viittaukseen IS:n artikkelista. Siinä puhutaan korruptiosta ihan niin kuin se olisi vain näiden kriisimaiden ongelma. Eihän se toden totta niin ole. Melkein tekisi mieli pitää tätä eteläeurooppalaista ja joistakin entisistä itäblogin maista tuttua korruption muotoa rehellisempänä kuin suomalaista korruptiota. Kaikki saivat ostaa rahalla vaikkapa vapautensa, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta. Suomessa rehottava hyvävelijärjestelmä takaa nämä tietyt etuoikeudet vain systeemiin kuuluville, mutta heittää ulkopuoliset armotta susille, täysin riippumatta siitä mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä. Palvelu palvelusta ja bonukset päälle.

Joskus vaan ahneus tuntuu olevan niin rajaton, että edes syyttäjä ei voi jättää syyttämättä. Silloin täytyy ”hyvien veljienkin” vain luottaa siihen, että kyllä ylemmät oikeusasteet vapauttavat, vaikka käräjäoikeus malliksi tuomion antaisikin.

Lepäile vain rauhassa Laaksovirta, paremmat siellä on kelit kun täällä Suomessa. Kyllä se kaverisi Ilekin pian syytteistä vapautuu, vaikka ette ehkä saman loosin kavereita olekaan, niin monet asiathan teitä yhdistävät. Esimerkiksi tämä uhrautuva työ isänmaan eteen.

Ai, eikö se niin mennytkään. No tottahan se niin on, että kyllä Suomessa pääsääntönä on, että rikoksista tuomitaan, jos et kuulu mihinkään erikoisryhmään, kuten esimerkiksi johonkin hyväveliverkostoon tai ole muuten vain syyntakeeton.

Kalajoen kateuspäivät

Meillä kalajokisilla oli tässä kevään kuluessa kaikenlaisia pohdintatilaisuuksia, ja pohdittiinhan niissä. Jos olisin valtakunnan virallinen mielenipahoittaja, niin kyllä olisi taas ollut aihetta mieleni pahoittaa. Ensin oli jonkinlaiset kirjastopäivät, joissa ideoitiin kirjaston toimintaa ja melkein jo rakennettiin uutta kirjastoakin. Kalajoella on ihan oikeasti loistavasti toimiva kirjasto, jonka palveluihin on oltava vähintään tyytyväinen. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että syrjässä on ja puitteet muutenkin vain keskinkertaiset. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin kaiken lisäksi nykyisille tiloille olisi käyttöä myös opetustoimessa, joka muutenkin painii suurten muutosten ja erilaisten ongelmien parissa.

No, en minä tästä tilaisuudesta niin suuria odottanutkaan, paitsi ehkä kansalaiskeskustelua kulttuuri- ja kirjastorakennuksen tarpeellisuudesta Kalajoen kaltaiselle matkailukaupungille. Eihän tämä nyt mikään arkkitehtuurin pyhättö taida olla, mutta tuskinpa imagolle haittaa tekisi, vaikka meillä olisi tarjottavana myös näyttävä keskusta tasoittamassa särkkien joskus kyseenalaistakin mainetta. Meillä on toki hieno kaupungintalo ja upea vanha kirkko, mutta sen jälkeen pitää kyllä vetää huppu syvälle päähän, että ei mitään näkisi, eikä kukaan tuntisi. Sen verran toisiinsa sopimattomia rakennukset ovat, että ihan ensimmäiseksi epäilin arkkitehtien olleen lujasti humalassa. Noh, taisin olla kuitenkin väärässä, sillä ei näytä linja kovin paljon vieläkään muuttuneen, vaikka melko varmasti ovat herrat ja rouvat jo selvinneet.

Muutama viikko tuon kirjastotilaisuuden jälkeen oli kulttuuriväelle tarkoitettu seminaari samaisessa paikassa, johon tietysti änkesin itseni mukaan. Olihan ruoka hyvää ja sitä oli riittävästi. Karjalaisen kulttuurin puolestapuhujana pidän itseäni myös jossakin määrin kulttuuri-ihmisenä, joten en ihan väärässä paikassa kuvitellut olevani. Enkä ollutkaan, sillä samanhenkisiä ihmisiä tuntui olevan ympärilläni useita ja keskustelu käytiin melko vilkkaasti. Karjalaisuuskaan ei tuntunut häiritsevän näitä ihmisiä, vaikka vakaita pohjalaisia ovatkin. Ehkäpä yrittivät sovittaa kylähullun viittaa ylleni, joka kyllä pukee minua tosi huonosti. Jälleen tuntui siltä, että ideat suorastaan täyttivät ravintolan ison salin, eikä kirjurilla tuntunut paperi riittävän asioita ylös kirjatessa.

Jos en kirjastopäiviltä ihmeitä odottanutkaan, niin nyt olin kyllä hyvin toiveikas asioiden suhteen. Minun mielestäni ideoissa oli paljonkin toteuttamiskelpoista. Vaan siltä näyttää, että kun ovesta ulos käveltiin, niin toteuttajat loppuivat. Kaipa se kirkon rakentaminen on minunkin paukkuni vienyt, sillä en sen enempään ole pystynyt kuin muutkaan. Toisaalta se on niinkin, että kaikki ideat vaativat pienen kypsymisajan jotta niistä jotain syntyisi, joten odotellaan nyt vielä ainakin vuosi.

Kalajoen kateuspäivistä piti puhumani. Se oli mielestäni niistä ideoista paras. Festivaalit, jonka kaltaisia ei vielä kovin monia ole Suomessa ollut, vaikka täällä on jo parituhatta erilaista tapahtumaa. Oikeasti en muualta muuttaneenakaan ole Kalajoella erityistä kateutta havainnut, mutta haitanneeko tuo. Jos sitä todella on olemassa, niin ei pieni itseironia ainakaan sitä lisää. Tervehdyttävän hauska idea joka tapauksessa, kunhan riittävän innovatiiviset ihmiset löytyvät sen toteuttajiksi.

Eilen oli sitten taas tämä Kalajoen kotiseutujuhla. Kun muualta olen muuttanut, mutta suurimman osan elämääni kuitenkin Pohjois-Pohjanmaalla asunut karjalainen, niin jotenkin kotiseutua olen itselleni kaivannut. Ihan asumaan Kalajoelle tulin ja kaupungin elämään päätin osallistua, kun työ- ja opiskelumurheet kerrankin ovat takanapäin. Kovasti olen yrittänyt osallistua ja tietysti myös mielipiteitäni jakanut. Ehkäpä sen ulkopuolelta tullut jotenkin paremmin näkee kuin ikänsä täällä asunut, sillä oikein itseänikin harmittaa, kun niin paljon arvostelua olen heitellyt. Niin että anteeksi vaan.
Menkööt nyt samaan anteeksipyyntöön nämä vanhusten kotiseutujuhlatkin. Eläkemies minäkin, joten aluksi ihan ilahduin täällä ikätoverien joukossa, mutta sitten tajusin, että jotain mätäähän tässä on, kun paria lastenlasta lukuun ottamatta nuorimmatkin esiintyjät olivat jostakin kuudenkympin ja kuoleman väliltä. Nopea pikatutkimus kertoi, että ei nuorille oltu edes tarjottu tilaisuutta osallistua ohjelmaan ja järjestelyihin. Eivät ne nuoret tule mihinkään kotiseutuyhdistysten toimintaan jos huru-ukot ja –akat eivät älyä väistyä syrjään ja tarjota heille mahdollisuutta tähän.

Liekö tämä sitten sitä pohjalaisuutta, että vaikka Pohjois-Pohjanmaalla ollaan, niin Keski-Pohjanmaan kotiseutulauluja lauletaan ja isäntänä talossa ollaan niin kauan kun henki vähänkin pihisee ja auttamatta kotiin osataan. Kyllä tämä minunkin kotiseutuni on, joten ihan oikeudekseni katson mielipiteeni esittää. Ihanneroolina pitäisin sellaista vanhemman valtiomiehen osaa, jossa saisin nuorempien rinnalla jakaa kokemuksia ja antaa neuvoja niitä kysyttäessä. Nyt niitä on pakko tyrkyttää, kun kukaan ei kysy. Niin, että pyytäkää nyt tulevana vuonna niitä nuoria mukaan, sillä kyllä tämä varmaan heidänkin kotiseutunsa on. Tuskinpa vain kalajokistenkaan keski-ikä ylittää 70, niin kuin nyt olisi voinut päätellä.