Mitä milloinkin

En tunne niitä keinoja, joita tarvitaan blogin tunnetuksi tekemiseksi, mutta aina on joku, joka eksyy näillekin sivuille. Etupäässä he ovat ystäviäni, näin otaksun, sillä vihollisia minulla on sen verran vähän, että he tuskin saisivat aikaan kovin suuren lukijaryntäyksen. Sitä paitsi suuri joukko heistäkin suhtautuu asioihin aivan kuten minäkin, eivät edes viitsi lukea blogeja, joita pitävät tyhjänpäiväisenä narinana. Kun joku blogi mielletään esimerkiksi poliittiseksi blogiksi, se on ilman muuta enemmän tai vähemmän sellainen.

Niitä luulotautisia on yllättävän paljon, jotka kuvittelevat jokaisessa blogissa kirjoitettavan juuri heistä. Sellaisia onnettomia on. He ovat luonnostaan kykenemättömiä tajuamaan, että elämää on muullakin kuin heidän napansa ympärillä. He lukevat rikosromaanin ja nostavat syytteen kustantajaa kohtaan, koska tämä on julkaissut juuri heitä koskevan häväistyskirjoituksen. Tuttu juttu minullekin, mutta hieman eri ympyröistä.

Aina minä kuitenkin ihmettelen ruoka- ja muotiblogien suosiota. Nälkä kai se oli, joka opetti minut laittamaan ruokaa, ja pukeutumaan opin ihan vain siksi, että asuin täällä kylmässä pohjolassa. Kai se meidän sodanjälkeisten sukupolvien elämä oli monissa kohdin hyvin erilaista kuin nykyisten uusavuttomie,. joiden seurustelukin tapahtuu facebookin välityksellä. Jonkin verran olen sitä mieltä, että ei meidänkään sukupolvemme tarvitsisi ihan kaikessa koettaa hyvittää kokemiamme ankeita aikoja, ei ainakaan nykynuorisolle. Se oli silloin sitä aikaa ja nyt on nyt. Kyllä tietyillä vaikeuksilla ja omatoimisuudella on selkeästi kasvattava merkitys. Voi voi. ”On se julmaa, kun äiti on lopettanut jo kuusivuotiaana minun pukemisen, ja sen jälkeen olen ihan itse joutunut panemaan housut jalkaan, ja koulukyytikään ei tule hakemaan ihan pihasta.”

Tämän blogin kirjoitan nyt ihan siksi, että aion muuttaa blogin sisällön määritelmää niin, että en enää puhu pelkästään poliittisesta blogista, vaikka en ihan kokonaan aio politiikkaakaan hylätä. Blogin ideahan on toimia eräänlaisena mielipidekirjoituksena, ja toki minulla on mielipiteitä muustakin kuin politiikasta. Niistä aion myös kertoa. Palautteille ja kommenteillekin olen säilyttänyt mahdollisuuden, vaikka niitä toistaiseksi on melko harvakseltaan tippunut. En minä pahastu kovasti vastakkaisistakaan mielipiteistä, sillä se mielipiteen vapaus on yksi ihmisten perusoikeuksista.

 

Vastaisuudessa aion siis kirjoittaa ainakin uskonnosta ja urheilusta sekä lukuisista ulkomaanmatkoistani. En myöskään karta muita aiheita, jos oletan niiden kiinnostavan myös muita kuin itseäni.

Oppivelvollisuus

Kovin pienen huomion on saanut oppivelvollisuusiän nosto, jolla tosiasiallisesti on kovinkin suuria vaikutuksia tähän yhteiskuntaan. Sen kustannuksista riidellään hallituspuolueiden kesken, vaikka näennäinen sopu onkin syntynyt. Kun blogin tarkoitus on yleisesti ottaen toimia mielipidekirjoituksena, katson itsellänikin olevan oikeuden esittää mielipiteeni, vaikka en kaikkien alojen ammattilainen olekaan. Mielipiteitä minulla kuitenkin on lähes asiasta kun asiasta, ja näihin mielipiteisiin lienen myös oikeutettu.

Jo 70-luvulla vastustin koulu-uudistusta. Silloin en ollut ainut, mutta kun poliittinen vaikutusvalta puuttui, niin nappulahallitus vei uudistuksen läpi. Uudistuksen seuraukset havaittiin vasta paljon myöhemmin, mutta siten asiaan totuttiin, eikä siitä enää pidetty ”meteliä”. Nykyisin se on yleisesti hyväksytty asia, ja sen synty lienee kokonaan unohdettu. Tosiasiassa tapahtui niin, että kun ”vanha kunnon oppikoululaitos” romutettiin ja siirryttiin peruskouluun, oli pakko laskea vaatimustasoa, että kaikki pysyisivät mukana. Tämä oli ratkaiseva heikennys koulutuksemme tasoon, jota ei suinkaan paranna se, että tosiasiassa myös kaikki pääsevät lukioon niin halutessaan. Tästä on taas ollut seurauksena se, että myös ylioppilaskirjoituksista on tehty aiempaa huomattavasti helpommat, jotta kaikki edelleen pysyisivät mukana.

Akateeminen työttömyys on sitten saatu aikaan siten, että korkeakoulujen ja yliopistojen opiskelupaikkoja on lisätty siinä määrin, että lähes kaikille löytyy opiskelupaikka. Tätä pidetään hyvänä suuntauksena, siitäkin huolimatta, että se on jälleen johtanut siihen, että koulutuksen tasoa on ollut pakko laskea. Vain lääkäriliitto ja juristit ovat onnistuneet pitämään koulutuspaikkojen lukumäärän kurissa, josta taas on aiheutunut tuo toinen epäkohta: akateemisten ammattien kohtuuttomat palkkaerot. Ihan äkkiä ei tunnu oikealta, että kunnan palveluksessa oleva DI ansaitsee vain noin kolmanneksen terveyskeskuslääkärin palkasta, vaikka koulutustaso on jokseenkin sama.

Tämä nyt ei kuitenkaan ollut aihe, josta minun piti kirjoittaa, vaikka se läheltä liippaa.

Sen sijaan, että me nostamme oppivelvollisuus ikärajaa, voisimmekin uusia koko oppivelvollisuuskäsitteen. Poistaisimme oppivelvollisuusikärajan kokonaan ja vaatisimme vain luku- ja kirjoitustaidon oppimisen. Sen lisäksi antaisimme porrastetun mahdollisuuden edetä eri kouluasteiden kautta aina huippuosaamisen tasolle. Kukin siis kykyjensä ja halujensa mukaan.

Sellainen käsitys minulle on muodostunut, että ei koko ikäluokka ole innostunut opiskelusta, eikä meillä ole mitään syytä pakottaa heitä siihen. Kyllä me tarvitsemme myös näitä vähemmän koulutettuja ihmisiä ihan tavallisiin suoritustason töihin, missä pelkkä maalaisjärki ja kohtuullinen luku- ja laskutaito riittävät. Ei tarvitsisi tuoda Moskovan yliopiston professoreita kadunlakaisijoiksi saman aikaisesti, kun suhteellisen heikosti koulutetut maisterit makaavat kortistossa eivätkä suostu ottamaan työtä, joka ei vastaa heidän ammattiaan.

Kyllä se niin on, että me synnymme eriarvoisena. Toiset vaan ovat kyvykkäämpiä ja halukkaampia oppimaan kun toiset. Miksi me emme voisi hyväksyä tätä?

Elämän suuret totuudet

Asuin ihan lapsena Vaajakoski-nimisellä teollisuuspaikkakunnalla Jyväskylän maalaiskunnassa. Omaa saunaa meillä ei ollut, vaan kerran viikossa käytiin SOK:n yleisessä saunassa, ja siellä opin istumaan löylyssä ja kuuntelemaan vanhojen miesten juttuja milloin mistäkin asiasta.

Kovin pitkää aikaa ei sodasta ollut vielä kulunut, mutta se oli kuitenkin aihe, josta ei juurikaan puhuttu. Kansa rakensi identiteettiään, joten sopivan porukan paikalle sattuessa oli politiikka hyvin yleinen puheenaihe, ja heti kakkossijalle nousi urheilu, josta oli hieman helpompi olla samaa mieltä. Kansa oli jakautunut voimakkaasti ”työväkeen” ja ”porvareihin”. Minä en ymmärtänyt kummastakaan aatteesta yhtään mitään, silmät pyöreänä ihmettelin, miten aikuiset miehet saattoivat silmät kirkkaina tietää totuuden lähes kaikesta. Niitä totuuksiakin oli niin monenlaisia, että tuskin niistä oikeaa olisi löytänyt edes hohtimilla kiskoen. Jo silloin aloin epäillä, ettei kaikki mitä puhutaan olekaan ihan niin kuin puhutaan. Siitä asti olen ajatellut, ettei kaikki ole edes totta.

 

Erikoiseksi tämän maan tekee se, että tänne noita ”totuuksia” sopii tavallista enemmän, mutta onhan maamme laaja ja harvaan asuttu. Puolueiden määrästä ei kukaan ole oikein varma, ja vain erityisesti asiaan vihkiytyneet ovat tietoisia siitä, mitä mikin puolue todellisuudessa haluaa. Suurin osa poliitikoista valitseekin puolueen hieman sen mukaan, missä menestyminen näyttäisi todennäköisemmältä. Äänestäjät taas äänestävät sitä puoluetta, jota isä ja isoisäkin ovat äänestäneet. Tuntemattomalla totuudella on tosi vaikea vedota kansaan, joka on aina ollut hieman jääräpäistä.

Vitsiksi täällä Suomessa on nousut sanonta ”vale, emävale ja tilasto”. Johtuneekohan tämä siitä, että tilastot aika usein ovat hieman toista mieltä kuin meidän totuutena pitämät asiat. Johtuneeko matemaattispohjaisesta koulutuksestani, että jokseenkin luotettavana pidän tilastokeskuksen sivuja. Ainakin monin verroin luotettavampina kuin noita saunafilosofien totuuksia.

Jos totuuden löytäminen politiikan loputtoman upottavasta suosta on lähes mahdoton tehtävä, niin ei ole aivan helppo asia myöskään uskonto.

 

Maailmassa on isoja uskontoja toistakymmentä ja sen lisäksi lukematon määrä pikku-uskontoja ja erilaisia lahkoja. Jos joku väittää, että näillä ei olisi mitään yhteistä tekijää, niin on todella väärässä! Kaikki nimittäin uskovat yksin olevansa oikeassa. Kun Raamattu kanonisoitiin 300- luvulla, ei kukaan uskaltanut väittää, että siihen sisällytetyt tekstit eivät ehkä olisikaan Jumalan sanaa, koska ”arvovaltainen” ukkolauma oli ne sellaiseksi julistanut. Olen ehkä ainut ortodoksi, joka on asettanut tämänkin asian kyseenalaiseksi. Tämä vain siksi, että en usko Jumalan tarvitsevan pappeja tai piispoja sanojensa sensuroijiksi. Uskontunnustuksen mukaan minä uskon Jumalaan. Toisin sanoen uskon siihen, että on olemassa joku meitä korkeampi voima, joka pyörittää tätä järjestelmää. Enemmän kuin Raamattuun tämä usko perustuu siihen ajatukseen, että tämä maailmankaikkeus on niin hieno matemaattinen järjestelmä, että se ei ole voinut syntyä sattumalta.

Silti kunnioitan Raamattua pyhänä kirjana, koska en ole havainnut siinä annetun yhtään huonoa neuvoa. Pidän myös ikoneja pyhinä kuvina, koska ne auttavat minua keskittymään itselleni tärkeisiin asioihin. Ihminen tarvitsee hiljentymisen hetkiä, joten siksi sain ajatuksen rakennuttaa Kalajoen hiekkasärkille rukoushuoneen. Siitä tuli ortodoksinen, koska minä olen ortodoksi. Se on kuitenkin julistettu ekumeeniseksi ja palvelee kaikkia Jumalaan uskovia ihmisiä.

Aioliiton sakramentti ja homot

Kyllähän minä melkoisen avarakatseisena ihmisenä olen itseäni pitänyt,enkä yleensä ole ollut se ensimmäisen kiven heittäjä, olkoon asia mikä hyvänsä. En minä nytkään ketään aio kivittää, mutta ehdottomasti punaista näen, kun kuulen termin ”tasa-arvoinen avioliitto”. Sehän on näitä uutuustermejä, joilla on yritetty peitellä samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen. En minä tiedä mikä liitto se on, mutta ei nyt kuitenkaan avioliitto. 
 

Nikean  ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous pidettiin vuonna 325. Molemmissa 300-luvun kirkolliskokouksissa kanonisoitiin kirkkojen sakramentteja ja valittiin ne kirjoituksetm jotka hyväksyttiin Raamattuun. Pyhä avioliitto kanonisoitiin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, joten varsinainen avioliittokäsite syntyi vasta reilut 300 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen. 

Tosiasiassa Jeesus oli siis avioton lapsi. Koska kihlaus on sopimus avioliitosta, ei Maria siis voinut olla kihloissa Josefin kanssa, koska varsinaista avioliittokäsitettä ei edes tunnettu. Toki oli olemassa jonkinlainen sopimus yhdessä elämisestä, mutta avioliitto se ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut. Raamattuun merkitty kohta yhden naisen miehestä hyväksyttiin Konstantinopolin kokouksessa vuonna 381. On siis melko oikeutettua olettaa, että avioliitto on kirkon lanseeraama instituutio, vaikka siitä eri kirkkokunnat ovat laatineet toisistaan poikkeavia sopimuksia. Myöhemmin valtiovalta ryhtyi suorittamaan ns. siviilivihkimisiä, jotka tosiasiallisesti olivat vain rekisteröityjä parisuhteita. Rekisteröity parisuhde ja siviiliavioliitto eroavat toisistaan varsin vähän. Merkittävin ero lienee automaattinen sukunimen vaihto-oikeus.

Avioliitto on siis aina tasa-arvoinen, koska sen solmiminen on on sallittu kaikille ihmisille tietyin edellytyksin. Jos taas kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä haluaa solmia keskenään parisuhteen ja he haluavat rekisteröidä sen, on se kyllä mahdollista. Avioliitto on kuitenkin kirkon lanseeraama instituutio, joka on tarkoitettu miehen ja naisen väliseksi liitoksi. Ei siihen pitäisi kellään olla ” nokan koputtamista”. Kyllä minä kovasti hämmästynyt olen siitä, etteivät homot ja lesbot tyydy parisuhteen rekisteröimiseen. Hyvin muistan ajan, jolloin moista suhdetta pidettiin rikoksena. Toki tänä päivänä ymmärretään, että eivät nämä ihmiset mitään rikollisia ole, eivät edes sairaita. He eivät voi vieteilleen mitään, sillä he ovat syntyneet sellaisiksi. Kohtuudella pitäisi kuitenkin ymmärtää, että yhteiskunnan pyhänä pitämiä arvoja ei saa loukata.  

Vielä kerran Kalajoen matkailusta

Kyllä se harmittaa, kun lahjoja jätetään käyttämättä. Tätä olen harmitellut joskus urheilijoiden suhteen ja tätä harmittelen myös Kalajoen matkailun suhteen. Ei kovinkaan moni Suomen kunta tai kaupunki omaa samoja edellytyksiä matkailun suhteen kuin Kalajoki. Jotenkin vaan tuntuu, että matkailu on jäänyt toisarvoiseen asemaan kaiken muun kehittämisen tieltä. Vai olisiko oikein sanoa, että niiden tieltä. Näin alun alkaen ulkopuolelta katseltuna, niin tosiasiassa kaiken muun jälkeen. 

 Kuva: Markku Werkle 

 

Tosiasia on, että turisteja vetää tänne luonto ja vain luonto. Luonto ei tarvitse kalliita rakennelmia eikä korkeita kerrostaloja. Luonto vaatii luontoa, jota ei saisi pilata minkäänlaisilla rakennelmilla. Tässä suhteessa Kalajoki sortuu samaan asiaan kuin suomalaiset yleensäkin. Koetetaan myydä sitä, mikä meidän mielestämme on hyvää ja hienoa. Sen sijaan meidän pitäisi myydä sitä, mistä ostaja on kiinnostunut. Tämä ei toki ole pelkästään Kalajoen ongelma, vaan tämä on suomalaisen liike-elämän ongelma yleensäkin. Pankaas nyt oikein tosissanne miettien. Jos haluat nähdä koskemattoman maiseman, niin eikö vain ole pieni pettymys, jos sinulle esitellään kerrostaloja. Olen kuullut, että niitä on Pariisissakin, mutta Pariisissa ei ole Kalajoen kaltaisia hiekkarantoja. Tai siis sellaisia, joita Kalajoella luullaan olevan.

Loma-asuntomessuihin en ota vähäisintäkään kantaa. Ainakin se aluksi lämmittää, mutta toivottavasti ei kylmää myöhemmin. Kyllä minä vähän uskon kaupungin johtajaankin, kun hän esitteli ryteikköä, jollainen alue oli ennen sen rakentamista. Voihan kuitenkin olla, että juuri sellaista ulkomaalaiset turistit haluavatkin nähdä. Koskaan ei voida tietää, kumpi olisi ollut parempi ratkaisu pitkällä tähtäyksellä. Markkinoida ryteikköä ryteikkönä vaiko sitten nuo loma-asuntomessut.

Yli miljoona turistia vuodessa tuntuu riittävän Kalajoelle. Mikäpä siinä jos se riittää, niin turhaa kai täällä mitään ideoidaan. Maataan vain niin kuin lehmä suossa ja katsellaan noita yksityisiltä yrittäjiltä mökkinsä ostaneita kesäasukkaita, jotka raahaavat kotikaupunkinsa marketeista tavaraa kassit vääränä ja korkeintaan käyvät tankkaamassa venäläistä bensiiniä ABC:ltä.

En ole Kalajoen päättäjä, mutta jos olisin, niin kyllä minä hieman miettisin, mitä myytävää minulle olisi turisteille. Paljon minä olen siitä eläintarhasta puhunut, mutta vissiin olen liian toispaikkakuntalainen, vaikka puolen vuosikymmentä täälläkin olen asunut. Minä en yksinkertaisesti usko siihen, että sen toteuttaminen olisi mahdotonta, tai edes vaikeaa. Ainakin se olisi vetonaula, joka pysäyttäisi vähän kiireisemmänkin kasitien matkaajan ja nykisi varmasti hihasta niitäkin, joita ei varsinaiset maisemat jaksa kiinnostaa.

En ole keskustellut Erkki Ahon kanssa, olisiko hän valmis myymään Kalajoki näyttelynsä Kalajoen kaupungille, mutta myös se olisi jonkinasteinen vetonaula, jos saisi vain soveliaat tilat. Kyllä minusta tuntuu, että Erkin kanssa kannattaisi asiasta keskustella.

Mansikkana kakun päällä olisi sitten Kalajoen keskustan vetovoimaisuuden lisääminen. Sanonpa jälleen kerran kirosanan Ventelä. Ventelän talot kuntoon ja sinne kunnollinen kievarimuseo, jossa tilapäinen kulkijakin voisi yön tai pari torkahtaa.

Näitä petipaikkojakaan meillä ei liiemmin ole, joten ei kai me kovin paljon voida matkailijamäärää enää lisätä. Uskokaa ihan huviksenne, että ihmisiä kiinnostaa muukin kuin Kalajoen hiekkasärkät, jos he tietäisivät, että muutakin on katseltavana. Yhden nähtävyyden matkat ovat nykyisin jo aika harvinaisia.

Myös ylimmän sarjan lentopallo-ottelut vetävät, samoin edellytyksin. Uskokaa huviksenne, että lentopalloa tullaan katsomaan, Rovaniemeltä, Vammalasta, Siilinjärveltä, Raisiosta ja monelta muultakin paikkakunnalta. Mutta vain kerran, jos nukkumaan ei päästä muualle kun Hiekkasärkille.