Aikuisten hiekkalaatikot

Kyllä minulle ihan mieluisa ja hieman rintaa röyhistyttävä kutsu oli, kun minua pyydettiin erään urheilujärjestön ylimääräiseen kokoukseen. Toki ymmärsin, että kyse oli jonkinasteisesta hätäkokouksesta, kun hallitus ei hallinnut omia toimintojaan. Suomalaisten alemmuudentunteestako johtunee, että meillä on varsin voimakas halu olla aina oikeassa? Jos tämä halu osuu jonkin yhtiön tai yhdistyksen hallitukseen, muodostuu tästä yhteisöstä pahimmassa tapauksessa aikuisten hiekkalaatikko. 

Suomen laki ja yhtiöjärjestys tai yhdistyksen säännöt ovat se selkäranka, jota näiden yhteisöjen tulee kaikissa toimissaan noudattaa, mutta myös näiden yhteisöjen hallituksen jäseniltä vaaditaan tiettyä selkärankaa.

Yhdistysten ja osakeyhtiöiden ylin toiminnasta päättävä elin on hallitus. Hallituksen päätöksiin on yksinkertaisesti jokaisen jäsenen tyydyttävä siitäkin huolimatta, että heuskovat olevansa oikeassa. Jos mennään metsään, mennään sinne yhdessä, jolloin myös yhdessä voidaan tulla sieltä pois.

Aikuisten hiekkalaatikoksi nimitän tätä siksi, että aina on joukossa yksilöitä, jotka uhkaavat kerätä tai jopa keräävätkin lelunsa pois leikeistä ja menevät naapurin pojan kanssa toisiin leikkeihin. Yhtä väärässä ovat myös ne henkilöt, jotka eivät ymmärrä lopettaa oman kantansa jauhamista silloinkaan, kun hallitus on tehnyt jonkun päätöksen. Kyllä se yksinkertaisesti on niin, että päätökset tekee yhteisön hallitus, ja kaikkien hallituksen jäsenten tulee seisoa sen päätöksen takana.

Muistanpa tässä tapauksen eräästä valtakunnallisen liiton hallituksen kokouksesta, jossa hallitus teki päätöksen, jota ainoana vastustin. Päätöksen jälkeen olin tietysti sen takana. Myöhemmin osoittautui, että päätös oli väärä, mutta jälleen jouduin olemaan yksin tämän päätöksen takana. Päätöksen tehneet ihmiset olivat yksinkertaisesti vetäytyneet sen asian suojaan, että päätöksen oli tehnyt hallitus, eivätkä he. Oikeassa olivatkin, sillä hallitus sen päätöksen teki, eikä siinä mitään nokan koputtamista ole. Se hallitus olimme me, siis minäkin, eikä ole mitään syytä erotella sitä, kuka mitäkin mieltä oli.

Tässä viimeviikkoisessa tapauksessa järjestö toimi kuitenkin oikein. Kun hallitus oli osoittautunut toimintakyvyttömäksi, kutsuttiin koolle ylimääräinen kokous, jossa valittiin uusi hallitus.

Toivottavaa on, että tämä uusi väliaikaiseksi valittu hallitus pystyy kokoamaan seuran rivit ja seura jatkaa toimintaansa entistä vahvempana.

Sen verran olen politiikassakin ollut mukana, että tällaisia hiekkalaatikkoleikkejä olen nähnyt, puhumattakaan niistä ihmisistä, jotka eivät pysty tai halua kantaa vastuutaan.

Kun on leikkiin ryhtynyt, niin myös leikin kestäköön. Laki ja säännöt eivät ole mikään nuija, jolla lyödään päähän silloin, kun asiat menevät pieleen. Pääsääntöisesti ne menevät pieleen silloin, kun joku uskoo olevansa näiden sääntöjen yläpuolella.

Tähtihetki oli sekin

Ihmisen elämä on täynnä erilaisia hetkiä, toiset hyviä toiset huonoja. Surin osa näistä hetkistä, jotka muodostavat koko elämän mittaisen ketjun, ovat kokonaan unhoon jääneitä, eikä niissä ole mitään muistelemista eikä jälkipolville kerrottavaa. Kun ikää alkaa kertyä, seuloutuvat joukosta ne hetket, jotka mieluusti kertoisinkin, mutta jos vielä hetkenkin aikailen, en edes itse muista, kuinka se oikein meni. Siksi olen päättänyt ruveta keräämään tästä elämän palapelistä kappaleita, jotka muodostavat minun elämäni.

Suurimman osan nuoruuttani hallitsi urheilu ja opiskelu, joka jatkui sitten varsin myöhäiselle iälle ja josta ehkä kirjoitan jotain myöhemmin.

Urheilu-urani oli täynnä tähtihetkiä, jotkut suurempia, mutta jotkut niin pieniä, että ne säteilivät valoaan vain minulle. Tuntuihan se kivalta, kun tein maalin jalkapallo-ottelussa, mutta kun alimmilla sarjatasoilla pelattiin ja saatettiin maaleista huolimatta hävitä ottelu, ei niistä suuria muistoja syntynyt. Hetkellinen mielihyvä ja tilanne oli ohi. En minä aio niillä lukijoitani vaivata, vaikka muutaman maalin muistankin.

Merkittävimpiä olivat ne tähtihetket, joista lehdistökin oli kiinnostunut. Ensimmäinen tällainen tapahtui ehkä vuonna 1961, jolloin olin juuri täyttänyt 17 vuotta ja sain luvan osallistua nyrkkeilyn nuorten SM-kilpailuihin. Täällä Suomessa ikärajat olivat 17 – 19 vuotta, ja nuorten mestarit olivat yleensä jo kohtuullisia nyrkkeilijöitä ja lähes poikkeuksetta selvisivät sarjojensa arvolistoilla TOP-kymppiin. Olin kyllä harrastanut nyrkkeilyä jo vuosia, mutta vasta viimeisen vuoden aikana olin myös voittanut muutamia otteluja, joitakin jopa aikuisten sarjoissa. Siihen aikaan kotikaupunkini oli Jyväskylä ja seura Jyväskylä Nyrkkeilijät. Ei meillä seula kilpailuihin niin kovin tiheä ollut, mutta loppujen lopuksi Kotkaan, jossa nuo nuorten kilpailut silloin pidettiin, meitä lähti vain kaksi, vaikka salilla oli kyllä poikia runsaasti.

Älkää säikähtäkö, en minä aio koko kilpailua ottelu ottelulta selostaa, mutta olihan se matka sinänsä mieliin painuva. Siihen aikaan kuljettiin kaikkiin tilaisuuksiin julkisilla kulkuvälineillä. Niin siis minäkin ja Pertti Hänninen nousimme Kotkaan menevään junaan, joka yllätykseksemme oli täysi. Muistan, miten Pera uhkasi jo, että hän menee tuohon ovelle ja huutaa ”tuli on irti”, jos sitten saataisiin istumapaikka. Lopulta se paikka kuitenkin löytyi, ja niin puksuttelimme kohti Kotkaa. Jos oikein muistan, niin jo Pieksämäellä oli ensimmäinen junanvaihto ja toinen kai Kouvolassa. Siihen aikaa siis todella matkustettiin, eikä vaan käväisty jossakin viikonlopputurnauksessa. Matkaan käytettyä aikaa en muista, mutta perillä Kotkassa oltiin kai joskus illan suussa.

Menomatkan merkittävin tapahtuma olikin heti Kotkaan saavuttuamme. Katselimme, kun jonkun paikallisen kuppilan pihaan kaahasi ambulanssi ja sisältä kannettiin pian potilas autoon. Myöhemmin meille kerrottiin, että potilas oli kuollut. Kyseessä oli joku laitapuolen kulkija, joka oli yrittänyt hotkaista jonkun asiakkaan lautaselle jääneen makkaran niin kiireesti, että oli siihen tukehtunut. Kieltämättä hieman nolo loppu.

Varsinainen kilpailu sujuikin sitten ihan yllättävän hyvin. En tiedä mitä tavoitteita Pera oli itselleen asettanut, mutta minun tavoitteeni oli lähennä selvitä kunnialla ainakin yhdestä ottelusta ja hankkia kokemusta ja tuntumaa kansalliseen kärkeen. Olihan siinä varmaan kaikilla ihmettelemistä, kun toisiamme avustaen ilman varsinaista valmentajaa molemmat voitimme ottelun toisensa jälkeen. Itse asiassa minä voitin kaikki kolme otteluani, mutta Pera hävisi yhden ja voitti kaksi. Jyväskylään viemisenä oli siis melkoinen määrä mineraalia. Niin yllättynyt itsekin olin, että kunniapalkinnoksi saamastani pytystä putosi kansi ja vieri pitkin kehän lattiaa. Finaalivastustajani voitin 3 – 0,  joten ihan ylpeä voin suorituksestani olla. Saihan tuo samainen kaveri Antti Färling myöhemmin hopeaa myös miesten SM-nyrkkeilyissä.

 

Tämä oli pätkä minun elämääni, ja kun aion tätä materiaalia käyttää myös elämänkertakirjassani, niin katsoin ihan asialliseksi kertoilla myös näitä tapahtumia. Oletan, että ainakin joitakin juttuja osa lukijoistani muistaa ihan henkilökohtaisesti.

Itsekkäät ihmiset

Minä, samoin kun puoli miljoonaa muuta suomalaista, saimme aikoinamme kokea sen, miltä tuntuu menettää koti, kotiseutu ja osa identiteettiään. Kun sota täällä Suomessa vihdoin päättyi, en ollutkaan enää karjalainen - enkä oikein edes suomalainenkaan. Parhaimmillanikin olin vain ”evakko” ja pahimmillaan ”ryssän lapsi”, vaikka eläessäni en muista yhtään ryssää vielä silloin tavanneeni.

Jos jotakin ihmistä sanotaan itsekkääksi, se antaa melko negatiivisen kuvan tästä ihmisestä. Jos hänen sanotaan olevan nurkkapatriootti, ei sekään kovin positiivinen nimitys ole, mutta jos hänen sanotaan olevan isänmaallinen, hänelle melkein pystytetään muistomerkkejä. Tosiasiassa kyse on samasta asiasta, vain mittakaava muuttuu.

Olen joskus aikaisemmin kirjoittanut siitä, kuinka jouduin vihanpidon kohteeksi, kun olin uskaltautunut laskemaan Jyväskylän isosta mäestä ja etenkin, kun olin sen kertonut kavereille, jotka olivat mäen kokoa taivastelleet. Olin landepaukku ja valehtelija, vaikka todella olin laskenut mäestä lukuisia kertoja ja jo monta vuotta aikaisemmin. Tuota asiaa myöhemmin pohtiessani olen varma, että asia olisi nähty aivan toisin, jos olisin ollut joku alkuperäinen jyväskyläläinen. Kyse oli siis eräänlaisesta mustasukkaisuudesta ja nurkkapatriotismista, jota toki en silloin vielä tajunnut.

Jos evakkotaivalta ei oteta huomioon, niin ehkä ensimmäinen merkittävä paikkakunnan vaihto tapahtui, kun matkustin opiskelemaan Ouluun. Jostakin syystä ajauduin siellä seuraan, joka pääasiassa muodostui syntyperäisistä oululaisista. Keskusteluja käytiin lähes kaikesta taivaan ja maan väliltä, ja vaikka en silloin minäkään ollut vielä paljon kokenut, olin kuitenkin jo nähnyt maailmaa huomattavasti enemmän kuin monet näistä tovereistani. Tietenkin se oli laajentanut näkemyksiäni, ja opiskelu toi myös tietoa monista ihmisille yleisesti tuntemattomista asioista. Yleensä en kuitenkaan antautunut väittelemään asioista, mutta joskus - melko harvoin - korjasin selvästi vääriä tietoja. Kun eräs toverini halusi olla ehdottomasti oikeassa, mutta ei pystynyt asiaperusteisesti kumoamaan esittämääni faktaa, hän loihe lausumaan seuraavat sanat: ”Eihän se ole edes oululainen.” Ja toden totta, tällä lauseella pystyttiin kumoamaan lähes kaikki tosiasiat.

Kun et ole oululainen, et voi olla oikeassa. Kyllä tämä minun mielestäni on pahimmanlaatuista nurkkakuntalaisuutta.

Myöhemmin sain parin kertaa edustaa Suomea kansainvälisissä otteluissa. Sen verran herkkä olen, että tippa tuli silmään, kun seisottiin rivissä lippu rinnassa ja laulettiin Maamme-laulua. Ehkä tämä on isänmaanrakkautta, ehkä ei, miten kukakin sen haluaa nähdä. Varmaa kuitenkin on, että isänmaanrakkautta ei ole se, että halutaan sulkea valtakunnan rajat ulkomaalaisilta, vaikka on selkeästi nähtävissä, että emme itse pysty huolehtimaan huoltotaseestamme. Kyllä minä sitä nimitän rasismiksi, jota me karjalaisetkin saimme kokea sotien jälkeen. Ehkäpä siis vihaankin rasismia ihan itsekkäistä syistä.

Pahimmat nurkkakuntalaiset tuskin ovat näitä asioita kokeneet, koska suurin osa heistä ei koskaan ole muuttanut minnekään. Noh, ei sen takia kannata muuttamaan ruveta, mutta olisikohan niin, että oululaiset tervaa soutaisivat vieläkin, jos ei sinne olisi muuttanut ulkopaikkakuntalaisia, joiden mukana tuli yliopisto ja Nokia ja paljon muuta?

Maahanmuuton kustannukset

Väestön kehitys

 Lainaan tähän heti alkuun päätoimittaja Juha Keräsen kirjoitusta, jossa hän käsittelee paljon puhuttua huoltotasettamme, joka kiistatta alkaa jo nyt olla ongelmamme.

”Maahanmuutto ei ratkaise ongelmaamme, mutta ei se ainakaan pahenna sitä. Maahanmuuttajat rikastuttavat yhteiskuntaa ja tuovat uusia innovaatioita niin työ- kuin kulttuurielämään.”

En lainannut noita lauseita siksi, että en minä olisi tuota tiennyt. Totta kai tiesin, sillä olen itsekin ollut ”mamuna” maailmalla ja nähnyt sekä kokenut kaikenlaista maahanmuuttoon liittyvää. Jotenkin vain tuntuu ilahduttavalta, kun joku muukin valistunut ihminen näkee asioiden oikean laidan. Tuo sana ”valistunut” saattaa tuntua hieman provosoivalta, ja sehän se taitaa sen tarkoitus ollakin. Suurin osa maahanmuuton vastustajista on hyvin vähän maailmaa nähnyttä ja huonosti koulutettua porukkaa, joka pelkää jotakin näkymätöntä. Kyllä minä sanon rasismiksi tätä ilmiötä, puhukoon kuka tahansa ”maahanmuuttokriittisyydestä”.

Tosiasiassa maahanmuuttokriittisyys on sitä, että arvostelemme sitä järjestelmää, jonka ”mamu” joutuu kohtaaman tähän maahan muuttaessaan. Tässä meillä olisi todella paljon oppimista ja parantamisen varaa.

Ei todellakaan ole niin, että suomalainen olisi ilman muuta paremmin tätä yhteiskuntaa hyödyttävä ihminen kuin joku maahanmuuttaja. On totta, että tämän hetkisessä tilanteessa on työttömyyttä sekä koulutettujen että kouluttamattomien keskuudessa, mutta kyllä minä ainakin toivon, että tämänhetkinen tilanne on ohimenevä. Eihän se voi olla totta, että meidän hyvin koulutetut fiksut kantasuomalaiset ovat saattaneet meidät sellaiseen nesteeseen, josta emme pääse ylös lainkaan! Suomen hallituksessa ei ollut yhtään ”mamua” … valitettavasti.

Tosiasia on, että monet maahanmuuttajat ovat huomattavasti paremmin koulutettuja kuin keskimääräinen suomalainen. Meidän ensimmäinen tehtävä olisikin kartoittaa ne maat ja ammatit, joissa ulkomainen tutkinto sellaisenaan kelpaisi myös Suomessa.

Minulla on kaksi erittäin korkeasti koulutettua ystävää. Toinen englantilainen ja toinen amerikkalainen. Kumpikin alalla, jossa meillä vallitsee huutava työvoimapula. Totta kai on selvää, että esimerkiksi lääkäri ei voi harjoittaa ammattiaan osaamatta maan kieltä, ja tässä onkin se surin ongelmamme. Maahanmuuttajien kotoutus on hoidettu huonosti, varsinkin siihen olennaisesti liittyvä kielikoulutus. Kyllä se vähän maksaa, mutta se maksaa myös itsensä takaisin ajan kuluessa.

Kun Perussuomalaiset halusivat laskettavaksi maahanmuuton kustannuksia, he eivät edes halunneet niitä verrattavan mihinkään. Kyllä kyse oli pelkästä populismista, jota minkään en tässä puolueessa hyväksy. Maahanmuuton kustannukset on laskettu moneen kertaan erilaisten toimijoiden toimesta, joten minä ainakin pidin sitä esimerkkinä siitä tarpeettomasta työstä, jonka karsimista olen aina suositellut. Päästiinpähän tulokseen, jolla puolueen rasistisen siiven toiminta saatiin näyttämään hieman hyväksyttävämmältä.

Tilastokeskus on laskenut, että jokaisen suomalaisen naisen pitäisi synnyttää keskimäärin 2,5 lasta, jotta yhteiskunnan pyörät pyörisivät tulevaisuudessakin. Kun totuus on se, että perheissä on vain 1,5 lasta keskimäärin, niin mistä luulette niitä meidän elättäjiä tulevaisuudessa siunaantuvan?

Kyllä tosiasia on, että maahanmuuttoa pitää lisätä, niin kauan kuin se on mahdollista. Suomi ei ole niitä kaikkein houkuttelevimpia kohteita ”mamun” silmin katseltuna.

Lopuksi sitten pari vertailulukua, kun olen niitä niin perään kuuluttanut. Kun vastasyntynyt suomalainen kasvatetaan aikuiseksi ja koulutetaan, se maksaa yhteiskunnalle lähes 500 000 € . Kun ”mamu” muuttaa tähän maahan ja hänet kotoutetaan, kuluu siihen korkeintaan 50 000€. Perustukoot nuo luvut kuinka hatariin laskelmiin tahansa, antavat ne kuitenkin selvän kuvan suuruusluokasta.

Sama yhtälö toimii myös päinvastoin. Kun tuo puolen miljoonan euron suomalainen muuttaa ulkomaille, hän vie mennessään kaiken sen, minkä on tullut maksamaan yhteiskunnalle. ”Mamu” tuo oman osaamisensa ja palan kulttuuriaan.

Suomalaisen yhteiskunnan ongelma ei ole maahanmuutto, vaan maastamuutto, mutta sen avulla on vaikea ratsastaa.

 Työllistyminen. Lähde: Tilastokeskus

Työttömyys: Lähde: Tilastokeskus

Tarkastajan tarkastajan tarkastaja

”On maamme köyhä ja siksi jää” ja näin ilmeisesti jää, sillä kansallinen tapamme on tehdä niin paljon tarpeetonta työtä, että tosiasiassa sitä ei lopulta pysty kukaan kustantamaan.

Liekö tässä nyt sitten kysymys siitä, että työtä pitää tähän maahan saada lisää, mutta mahdetaankohan sillä tarkoittaa ihan tarpeetonta työtä? Olen usein puhunut ja joskus jopa kirjoittanutkin aiheesta ”ajokortin myöntävä poliisiviranomainen”. Se nyt vain on tyypillinen esimerkki tehtävästä, jonka ei missään tapauksessa pitäisi kuulua poliisille, joka ei todellakaan tiedä mitään kyseisen henkilön ajotaidosta.

Olin aikoinani eräs Suomen ensimmäisistä sähköteknikoista, joille myönnettiin A-ryhmän sähköurakoinnin valvojaksi oikeuttava pätevyystodistus. Tuon pätevyystodistuksen vaatiminen silloin oli ihan ok., ja varmaan se nykyisinkin on ihan paikallaan. Suurin osa tämänjälkeisistä toimenpiteistä on jokseenkin tarpeettomia, lukuun ottamatta suuria kohteita, joissa ulkopuolinen tarkastaja on paikallaan.

Jos nyt olisin aloittamassa jotakin projektia jossa yhtenä rahoittajan olisi ELY-keskus, en menisi hommaan mukaan lainkaan, sillä juuri nuo tarpeettomat työt saavat täitä päähäni.

Eihän siinä ole vähäisintäkään järkeä, että ELY-keskus vaatii tarkastusta tarkastuksen jälkeen ja kuittia kuitin perään. Kyllä sillä menetelmällä hyvin pian saadaan kulutettua se raha, joka periaatteessa on tarkoitettu projektin kustannuksiin!

Luulin, että tulee suurikin säästö Kalajoen tsasounalle, kun teen itse talkoilla pyhätön sähkötyöt, ja niinhän varmaan kävikin, mutta voi taivas mikä riesa. Lähetin vanhan pätevyystodistukseni Turvatekniikan keskukseen, josta sain luvan asennustöihin. Tässä vaiheessa kaikki hyvin, ja asennustyötkin tehtiin ihan hyvin tavittavine mittauksineen ja tarkastuksineen. Virtaa jakava laitos sai mittauspöytäkirjan ja tsasouna sähköt. Rakennustarkastaja sai vesijohtojen tarkastuspöytäkirjan ja antoi rakennuksesta loppulausuntonsa. Pieniä huomautuksia ja pari korjausmääräystä tosin tuli, aivan kuin autokatsastuksessakin useimpiin autoihin tulee. Ne luonnollisesti tehtiin ja asian kuviteltiin olevan sillä selvä.

Loppuista töistä laskelma ELY-keskukselle ja jumalanpalveluksia pitämään. No noinhan sen olisi luullut menevän, mutta eipä vain mennytkään. ELY-keskus ei luotakaan Suomen viranomaisiin, vaan vaatii kaiken tuon uudelleen. Siis tarkastajan tarkastuksen tarkastuksen. Kyllä tämä minun mielestäni on sitä tarpeetonta työtä, vai eikö ELY-keskuksen porukka todellakaan tiedä näitä rakennusteollisuuden käytäntöjä?

Ehkä hieman provosoin, mutta lukekaapa seuraava:

Kun tarkastaja on tarkastanut jonkun työn, tarkastaa tarkastajan tarkastaja, että tarkastaja on tarkastanut. Tarkastajan tarkastajan tarkastaa taas ELY- keskus. Vain ensimmäiseltä, eli asennustyön tehneeltä liikkeeltä, vaaditaan pätevyys ja kaikki muut tarkastajat tarkastavat - ilman minkäänasteista pätevyyttä - pätevämpiensä tekemän työn. Aivan kuin se poliisiviranomainen ajokortin myöntäessään. 

 

Ratkeaisikohan asia sillä, että myönnettäisiin hygieniapassin kaltainen yleispätevä tarkastajakortti, jonka voisi myötää vaikkapa kirkolliskokous? Onhan selvää, että Herra on maan ja taivaan luoja, joten kirkolliskokous lienee tähän sopivin instanssi.