Kun Suomi muuttui pysyvästi

Mikäpä tässä maailmassa pysyvää olisi! Vuosituhannet ovat osoittaneet, että ei edes peruskallio. Kun lyhennetään aika-akselia sukupolven mittaiseksi, voidaan jo puhua pysyvistä muutoksista. Siis muutoksista, jotka ovat pysyviä tällöin eläneiden ihmisten silmin. Ennustettu on, että Karjala palautuu Suomelle vasta, kun viimeinenkin luovutetulla alueella syntynyt on kuollut. Siis mahdollisesti vasta minun jälkeeni.

Jatkosota päättyi aselepoon 4. syyskuuta 1944, ja Suomi allekirjoitti Neuvostoliiton kanssa välirauhan sopimuksen Moskovassa 19. syyskuuta 1944. Suomi luovutti talvisodassa menetetyt alueet ja Petsamon sekä vuokrasi lisäksi Porkkalan Neuvostoliiton tukikohdaksi. 

Tosiasiassa Suomi menetti pinta-alastaan varsin paljon, joskaan sinänsä ei menetys aiheuttanut suurtaan asukastiheyden lisääntymistä entuudestaan hyvin harvaan asutussa maassa. Taloudellinen menetys oli kuitenkin kohtuuttoman suuri, sillä esimerkiksi Neuvostoliiton vaatimukset Petsamon luovutuksesta perustuivat pelkästään haluun anastaa Petsamon nikkelikaivokset, joilla oli sotateollisuuden kannalta suuri merkitys. Myös suhteellisen varakas eteläinen Karjala menetettiin lähinnä Neuvostoliiton taloudellisten intressien seurauksena, vaikka Neuvostoliitto perustelikin vaatimuksiaan Leningradin suojaetäisyyksillä. Tosiasiallisina syinä lienee kuitenkin olleet Pitkärannan runsaat malmivarat, Karjalan vauraat metsät sekä Suomen toiseksi suurin kaupunki Viipuri, joka tuohon aikaan oli varsin kansainvälinen kauppapaikka.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan osannut hyödyntää mitään tästä ”sotasaaliistaan”, jonka nyt ihan itse olen saanut todeta katsellessani Karjalan rappiota lukuisien vierailujeni aikana. Varmasti olisi eduksi niin Suomelle kuin Karjalalle ja Venäjällekin, jos se luovuttaisi nuo alueet takaisin Suomelle. Suomelle ja Karjalalle näiden alueiden kunnostaminen toisi työtä ja toimeentuloa, ja Venäjältä yksi ”kulu” olisi pois. Toki tuo ”kulu” lienee ollut verrattain pieni, sillä selkeästi vaikuttaa siltä, että ei Neuvostoliitto sen enempää kun Venäjäkään koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut entisistä Suomen alueista. Historian tutkijat ovatkin todenneet, että missään Suomen kaupungissa ei 40-luvun Suomi ole yhtä selkeästi nähtävissä kuin Viipurissa, vaikka tämäkin kaupunki joutui kokemaan kovia Neuvostoliiton massiivisten pommitusten aikana.

Maa-alueiden menetykset koskettivat lähes kaikkia silloisia Suomen itärajaan ulottuvia läänejä.

Lapin lääni menetti maa-alueestaan noin 15% lähinnä Sallan itäosien ja ennen kaikkea Petsamon luovutuksen myötä. Oulun läänistä lohkaistiin vain vajaa 3%, joka johtunee siitä, että rajaviiva halutiin Kuusamon kohdalta vetää mahdollisimman suoraksi. Samasta syystä myös Kuopin lääni menetti alueestaan vain reilun 5%, mutta Viipurin ja Käkisalmen läänit poistuivat Suomen kartalta kokonaan. Kokonaan luovutettuja kaupunkeja ja maalaiskuntia oli 44 ja osittain luovutettuja 21.

40-luvulla asui luovutetulla alueilla noin 20% suomalaisista. Vuoden 1938 väestölaskenta kertoo, että tuolloin oli alueella 675.000 ihmistä, joista osa oli siirtynyt Kanta-Suomeen jo talvisodan aikoihin joko evakkoina tai pakolaisina. Pakolaisten virta jatkui koko sotien ajan, mutta suuret massat siirtyivät tänne lopullisesti vasta 1943 – 1945 evakuointien aikoihin. Kohtuullisen suuri pakolaisten joukko tuli Kanta-Suomeen kevään ja kesän 1944 aikana, jolloin sotatoimialueilla elämä oli muuttunut mahdottomaksi ja näytti siltä, että lopullinen tappio oli väistämätön. Osa kansasta oli päättänyt pysyä kotonaan, tapahtui mitä tahansa. Osa kansasta toki jäikin silloiseen Neuvostoliittoon, mutta suurin osa näistäkin ihmisistä pakeni viime hetkellä.

Neuvostoliittoon jääneistä ei juurikaan tiedetä mitään, mutta huhut kertovat, että osa kuoli Siperiassa, ja osa pääsi vuosien jälkeen muuttamaan sieltä muualle, jopa palaamaan takaisin Karjalaan. Joitakin Suomea puhuvia ihmisiä minäkin matkoillani olen kohdannut, mutta varsin vaitonaisesti he kertovat kohtalostaan.

Jostakin syystä minä aina mieleni pahoitan, kun joku ”tolvana” väittää, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. Kannattaisi tutkia historia pikkuisen tarkemmin: kyllä meitä tuli ja minä äitini sylissä kesäkuussa 1944  Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua 9.6.1944. Se oli ryssän syntymäpäivälahja minulle.

Silloin Suomi muuttui, mutta toivottavasti ei ihan pysyvästi.