Kalajoki sivusta katsottuna

Tämä nykyinen kotikaupunkini Kalajoki oli minulle alun alkaen vain hiekkasärkistään tunnetuksi tullut kesämatkailupaikka. Muutaman kerran olin täällä käynyt, mutta ei tämä sen kummemmin intohimoja herättänyt. Kun eläkkeelle jäin, ajauduin tänne ikään kuin sattumalta. Etsin netistä taloa, jostain päin Suomea. Ainut vaatimus oli se, että hinta olisi sopiva ja rakennus korjauskelpoinen. Minun "korjauskelpoiseni" on aika paljon huonompikuntoinen kuin rakennusmiesten "korjauskelpoiset." Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että korjattavaa on paljon, mutta uusittavaa ei niinkään. Olisikohan tuo asenne peräisin siltä ajalta, jolloin katkennut puusuksi paikattiin eikä heti menty ostamaan uusia?

Olipa miten oli.. sellainen talo löytyi sitten Kalajoelta. Mikäpä siinä, rahani tuntuivat riittävän, sillä uskoin pankin antavan hieman remonttiin lisää ja loput nykisin hartiapankista. Pitäisihän minun jo tähän ikään tietää, että kaikki ei aina mene niin kuin on oletettu. Aina joku asia vastustaa. Tällä kertaa minä putosin sitten seinältä, ja oma aherrukseni loppui melkein kerralla.

Onneksi sain hieman kaveriapua, joten kiitos vaan. Nyt nakerran tätä sitten vähän kerrassaan ja yritän oppia olemaan kalajokinen. Ei se aina helppoa ole, sillä joskus tuntui, että se on ihan totta, mitä eräs ystäväni totesi: ”Kalajokiseksi pääsee vain syntymällä.” Eihän se ihan noin ole, sillä olen täältä saanut lukuisia hienoja ystäviä, ja nyt katselen kaupunkia aivan uusin silmin. Ei kaikista tule ystäviä, mutta eipä sillä taida olla väliäkään.

 Kuva: paramotor

Karjalaisuuteni ja historian harrastukseni sai minut katselemaan tämän kaupungin menneisyyttä, ja totesin, että ei tämä kuitenkaan ihan merkityksetön kylä ole ollut. Varmasti moni muukin arvostaisi paikkakuntaa jos me kaikki - minä mukaan lukien - osaisimme arvostaa historiaa. Tai vaikkapa edes tuntisimme tämän kaupungin historian!

Merkittävä tämä kaupunki oli jo silloin, kun Pähkinäsaaren rauha solmittiin Ruotsin ja Venäjän välillä. Suomi oli melko pieni pläntti, osittain Venäjää ja osittain Ruotsia. Raja kulki silloin Kalajoen kautta.

Kestikievariperinteen aikana yksi varsin merkittävä reitti etelästä pohjoiseen kulki Kalajoen kautta, ja nykyisen Kalajoen alueella oli ainakin kolme kievaria ja majataloa. 

 

Näitä historiallisia lähteitä ei minulle nyt ole tässä ihan lähistöllä, enkä kehtaa niitä lähteä kaivelemaan, mutta varmaan joskus kirjoitan ihan tästä aiheesta, sillä moni kalajokinen on tavalla tai toisella hipaillut niin valtiopäiviä kun Suomen historiaa muutoinkin.

Karjalainen kun olen, niin Kalevalan päivänä olin Jane Ilmolan vetämässä kantelekonsertissa. ”Kantele väärinpäinhän” se tilaisuus oli nimeltään. Jane kertoili siinä ohessa sitten myös kanteleen historiaa ja suomalaisesta kanteleperinteestä.

 

Haapaveteähän me aina on pidetty jonkinlaisena kantelepitäjänä, mutta tuosta esitelmästä jäi mieleeni, että Kalajokihan se kantelepitäjä oikeastaan onkin. Kalajokiset kanteleen valmistajat ovat maailman markkinoille rakentaneet aikoinaan tuhansia kanteleita, joita pidettiin myös maailman parhaina.

En osaa sanoa, miksi tätä ei ole Kalajoella koskaan niin kovasti hehkutettu, mutta jos näin on, niin kuin uskon sen olevan, niin se on eräs merkittävimmistä asioista Kalajoen historiassa.

Ihan vailla merkitystä eivät ole myöskään jatkosodan aikaiset tapahtumat. Olen koettanut oikaista sen historiallisen väärinkäsityksen, ettei Karjalasta tullut pakolaisia lainkaan. Joskus saan tukea näille totuuteen perustuville väitteilleni, mutta niinhän siinä on käynyt, että suurin osa pakolaisista on jo kuollut, eikä virallisessa sotahistoriassa näistä kerrota mitään. Sen verran rähmälläni olimme silloin itään, että kaikki, mikä olisi mahdollisesti loukannut silloista Neuvostoliittoa, painettiin villaisella. Surauksena siitä oli, että nykypolvi todella uskoo, että rauhassa ryssä antoi suomalaisten evakuoida Karjalaa ja varmaan antoi muuttoapuakin.

No miten tämä sitten liittyy Kalajokeen? Petsamon historia kertoo, että hyvin suuri osa Petsamosta paenneita ja evakuoituja ihmisiä asettui asumaan tänne Kalajoelle. Jos joku tietää olevansa sitä alkuperää, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä. On todennäköistä, että olette myös olleet alkuperältänne ortodokseja. Meidän tsasouna kutsuu praasniekkaan 09.05.

Kyllä me silloin juhlitaan, sanokoon Oulun pappi mitä tykkää.

Niin, kun tämän blogin nimi on Kallan kuvernööri, niin olkoon tässä nyt sitten tämä viimeinen historian pläjäys tällä kertaa se, että Kallan itsemääräämisoikeus on Ruotsin kuninkaan aikanaan säätämän lain perua ja on edelleen voimassa. 

 

Sen verran ruotsalaisia siis olemme, että kuninkaan säätämiä lakeja joudumme yhä vielä noudattamaan.

Tällaiselta tämä Kalajoki näyttää siis tämmöisen "kamun" (Karjalasta muuttaneen) silmin.

Lahjakkuus vai harjoittelu

Tätä minä olen aina kummastellut, miksi meille on syötetty kaikenlaista harhaa. Se, mitä minä olen pitänyt itsestään selvyytenä, alkaa näköjään vasta nyt selvitä tutkijoille. Tuohonkin heidän on pitänyt tuhlata kallista aikaa.

He ovat nimittäin vasta nyt havainneet, että ns. lahjakkaista lapsista ei välttämättä tulekaan niitä kaikkein menestyksekkäitä. Totta tietysti on, että ei oppimisen taipumus tietysti haitaksi ole, ellei opi luottamaan siihen, että se auttaa kaikilla elämän alueilla.

©Uli Stein

  

Kyllä kai minä tässä joudun käyttämään taas itseäni mallina, vaikka joskus ärsyttääkin aina itsestä puhua. Pääasiassa kokemuksilla on kuitenkin taipumus osua juuri omaan roppaan ja kalikoilla on taipumus kalahtaa omaan nilkkaan. Näin siis hyvässä ja pahassa.

Olin koulussa vilkas ja huono oppilas joskus hamassa nuoruudessani. Selviydyin kyllä vuosi ja luokka nippa nappa, mutta en todellakaan voinut ylpeillä lahjakkuudellani. Sitten vain törmäsin asioihin, jotka saivat minut päättämään, että en kai minä näin huono ole. Olin käsistänikin aika töppelö, joten edes ammattikoulun todistus ei kovin kaksiseksi muodostunut. Sen verran olin päättänyt pärjätä, että teoria-aineet nousivat keskiarvoltaan niin korkeaksi, että sain suorittaa ammattinäytteen. Kyllä se yllätys oli myös työnopettajille, kun he kysyivät, kenen keskiarvo ylittää tuon kahdeksan, jota silloin oli vaatimuksena, jos aikoi suorittaa ammattitutkinnon heti koulun päätyttyä. Hieman arastellen nostin minäkin käden ylös.

Niin minusta tuli siis ammattinäytteen suorittanut sähköasentaja, ja se ainakaan ei ollut mikään lahjakkuuden voitto. Seuraava askel oli sitten teknillinen koulu ja jälleen sama hammasten kiristys. Ei edelleenkään mikään huipputodistus eikä lahjakkuuden riemumarssi, mutta hampaat irvessä ponnistelin metri metriltä.

Arvaamattoman suuren totuuden lausuin, kun veljeni poika pääsi ripille ja kirjoitin hänen korttiinsa seuraavan lauseen: "Peräänantamattomuutta ei voita mikään." Mistä lie tuo lause silloin tullut mieleeni, mutta kai se oli osittain omasta elämästä poimittu.

Vuosien työrupeaman jälkeen hakeuduin sitten vielä teknilliseen opistoonkin, ja suhteellisen helpolla selviäminen siellä ei mennyt sekään lahjakkuuden piikkiin. Olin yksinkertaisesti vain jo niin kokenut tekniikan ammattilainen, että keskivertonuoria paremmin selvisin. Kun alkuun oli päästy ja lama-aikaa maassa elettiin, ajattelin viedä putken loppuun ja jatkoin uraani vielä Tampereen teknillisessä korkeakoulussa. Ei siinäkään enää lahjakkuudesta ollut kysymys, vaikka sainkin DI-paperit melko kevyin eväin. En oikein tänään osaa vastata kysymykseen, miksi vielä hakeuduin tohtorin opintoihin Vaasan yliopistoon, mutta sitten alkoi jo luonto potkia vastaan. Se oli ensimmäinen kerta, että jotain jäi kesken. Sydän alkoi reissata, ja niinhän sain kokemusta myös sydämen ohitusleikkauksesta.

Olikohan se lahjattomuuden hinta? En enää jaksanut koota itseäni tätä periaatteessa minulle täysin tarpeetonta tutkintoa varten.

Jos en ollut mikään koululahjakkuus, niin en ollut sitä myöskään urheilussa, vaikka liikunnasta pidinkin. Luulisin kyllä, että jonkinasteinen juoksija minusta olisi voinut vähemmälläkin vaivalla tulla, mutta koulukiusattu kun olin, oli minun melkein pakko oppia nyrkkeilemään.

Tavoitteekseni olin asettanut muutaman kunnon ottelun ja kunniakkaan esiintymisen silloisessa kotimaisen nyrkkeilyn mekassa Helsingin messuhallissa, joka nykyisin tunnetaan nimellä Töölön kisahalli.

Oikeastaan menestyin odotuksianikin paremmin, sillä muutaman SM-mitalin onnistuin voittamaan, sekä niiden lisäksi myös puolenkymmentä kansainvälistä ottelua. Suurta mestaria minusta ei tullut, mutta sehän ei ollut tavoitteenikaan.

Nuo nyrkkeilysaavutukset olisin ehkä saavuttanut pelkän lahjakkuuden turvin, jos lahjakkuutta olisi ollut. Nyt piti hieman tehdä työtä senkin asian eteen.

Tuon lahjakkuuden ja harjoittelun välisen suhteen teki minulle selväksi Juha Väätäinen aikoinaan sanoessaan, että ainoa kunnon lahjakkuus on harjoittelulahjakkuus. Tällä periaatteella Juha voitti kaksi Euroopan mestaruutta ja nuo lahjakkuustutkijat olisivat päässeet paljon helpommalla kysymällä asiaa Juhalta.

Monet urheiluvalmentajat hakkaavat päätään seinään hehkuttelemalla näennäisesti lahjakkaita urheilijoita samalla unohtaen kokonaan sen suuren enemmistön.

Tapana tahtoo olla kuitenkin, että joku tästä enemmistöstä ajaa ohi noista lahjakkuuksista.

Kyllä "lahjakkuudestakin" voi tulla tähti alalla kun alalla, jos hän omaa korkean älykkyysosamäärän tai fyysisen lahjakkuuden lisäksi myös harjoittelulahjakkuuden.

Normaaliksi väitetty epänormaali

Kaikilla poliitikoilla tuntuu olevan vimmattu kiire vakuuttamaan kaikkea epänormaalia "ihan normaaliksi", jossa ei siis ole mitään epänormaalia.... paitsi tietysti koko juttu.

On ihan normaalia sallia natsimielisten äärioikeiston järjestöjen nousu, vaikka esimerkiksi IKL (Isänmaallinen kansanliike) kiellettiin sotien jälkeen.

Olen toisessa blogissani (Pitkärannan paroni) järisyttänyt muitakin sodan jälkeen vaiettuja asioita, joten siitä nyt en kovasti masennu, jos meillä ei enää - yli 70 vuotta sodan jälkeen - kumarrellakaaan itään päin, mutta hyvin epätavallisten asioiden väittäminen ihan tavallisiksi kuitenkin hämmästyttää minua.

Ei totta vieköön ollut ihan tavallista kun tuhansille reserviläisille lähetettiin kirjeet, joissa heille yksityiskohtaisesti kerrottiin heidän (tuleva) sodanaikainen sijoituksensa. Ikään kuin olisi odotettavissa sodan olevan niin lähellä, että joukot muodostettaisiin juuri niistä miehistä, jotka ovat tällä hetkellä reservissä.

Ihan normaaliksi väitetään myös sitä asiaa, että Yhdysvaltain ilmavoimat tulevat tänne Suomeen harjoitellakseen Suomen ja Neuvostoliiton rajan läheisyydessä. Normaalia tämä tuntuu olevan siitä huolimatta, vaikka poliitikot ovat keskenään erimieltä siitä, onko kyseisiä hävittäjiä koskaan ennen nähty Suomessa. No kuulemma kerran on, ja myös muutama USA:n sotilaskin, joten asiaa voidaan pitää normaalina.

Minun mielestäni normaalia on vain se, että suomalaiset poliitikot eivät oikein mistään ole keskenään samaa mieltä ja kansankin mielipide aaltoilee kuin tsunami.

Mikä mielestäni sitten on, tai olisi normaalia? Normaalia oli se, että vuosia ja vuosikymmeniä sotien jälkeen Suomi ja suomalaiset tuomitsivat Hitlerin vainot ja Natsi-Saksan hirmuteot. Myöskään Stalinin aikainen Neuvostoliitto ei kovin suosittu ollut niiden keskuudessa, jotka joutuivat lähemmin tavalla tai toisella tekemisiin tuon hirmuhallitsijan aikaisten tekojen kanssa.

Hitler ja Stalin sotivat kuitenkin toisiaan vastaan, joten monet joutuivat tavallaan valitsemaan puolensa näiden kahden hirmuhallitsijan välillä. Suomi kävi kuitenkin sotaa juuri Neuvostoliittoa vastaan, joten Stalinia ei ihan joulupukin tapaisena sympaattisena hahmona pidetty. Rauhan ehdot ja valvontakomissio hiljensivät myös Hitlerin puolesta liputtaneet, joten tavallaan Suomessa vallitsi näennäinen rauha. Enemmistö toki tajusi, että eivät nämä kumpikaan herra ihan hyväntahdonlähettiläinä Suomessa esiintyneet.

Vuonna 1982 kuollut venäläissyntyinen kirjailija Ayan Radin on noussut suomalaisen äärioikeiston suosikiksi. Tämä "Pietarin tyttö" on perinyt katkeruutensa jo Venäjän vallankumouksen ajoilta, jolloin perhe menetti varallisuutensa ja hän itse puhevapautensa.

Radinin teoksissa päällimmäisenä huokuu tulevien suursotien tunnelma, vaikka hän ei ihan sotaa julistakaan.

Samalla tavoin pelottava äänimaisema humisee Suomessa juuri nyt, eikä sitä suinkaan vähennä Venäjän lukuisat rajaloukkaukset maalla, merellä ja ilmassa.

Isänmaalliseksi rintamaksi julistautuvat juuri vähiten isänmaalliset ihmiset. Jos rasistiset tai natsimieliset kirjoitukset ovat tämän maan puolustamista, niin miksi ihmeessä me edes ylläpidämme puolustusvoimia? Onhan meillä sanaseppoja, jotka armeijaa käymättöminäkin kehtaavat julistautua maanpuolustajiksi.

 

Mielestäni normaalia on hyväksyä Suomen laki asevelvollisuuksineen kaikkineen. Osallistua demokraattiseen päätöksentekoon ja sanoa piut paut kaikille äärijärjestöille. Normaalia on myös auttaa hädässä olevia kansallisuuteen katsomatta, silloinkin, kun joudumme hieman luopumaan omasta hyvinvoinnistamme.

Onhan se mahdollista, vaikka tällaista ei ole vielä havaittu.

Sotilasprofessori Aki-Mauri Huttunen pitää toki mahdollisena myös Suomen joutumista sotaan. Sen verran epänormaaleja nämä merkit nyt ovat, että ei se ihan mahdotonta ole, vaikka ei ihan lähiaikoina kuitenkaan todennäköistä.

Ja sitten vielä minun yksityinen mielipiteeni: Jos Suomi joutuu sotaan, on todennäköinen vastustaja Venäjä, joten ehkä nuo kaikki varotoimenpiteet ovat tarpeen. Luultavaa kuitenkin on, että Putin vanhenee hyvää vauhtia, ja myös Venäjällä aletaan ymmärtää, että vähän sumua alkaa olla yliskamarissa.

Vain Putinin vallanhimo voi aiheuttaa Venäjän agressiot, sillä tuskinpa tuo kansa sinänsä on kovinkaan halukas sotimaan. Esimerkiksi Ukrainan sodan vastustus kasvaa Venäjällä jatkuvasti.