Se oli sitten siinä

Olen jo kerran kirjoittanut blogin nimeltä "Hyvästi Kalajoki". Se oli silloin, kun päätimme, että kaikki se on nähty, mitä Kalajoki pystyy tarjoamaan. Kun ostin Kalajoelta korjauskelpoisen vanhan talon, piti se sisällään ajatukset eläkepäivistä, jotka kuluisivat leppoisasti tuota mökkiä kunnostellessani. No joo, ei kai se ihan ensimmäinen kerta ollut, että elämässä ei kaikki mene suunnitelmien mukaan, mutta yllätyksellistä tämä silti oli.

 

"Kalajokiseksi pääsee vain syntymällä", lausui kerran eräs sikäläinen ystäväni, jolla lienee omakohtaisia kokemuksia. Ehkä tuohon lauseeseen pitäisi vielä lisätä... että oikeaan sukuun, sillä aivan yleispätevänä en tuota lausetta pitänyt. Kyllä minä sain paljon hyviä ystäviäkin täältä, joita varmasti tulemme kaipaamaan. Kenenkään kanssa en halunnut riidellä, enkä riidellytkään. Valitettavaa oli, että joskus jouduin oikaisemaan muutamia totuuden vastaisia väittämiä, mutta minkäs teet, kun olen saanut sellaisen syntymävian, että valheet eivät oikein miellytä. Vaikka voi olla, että itsekin olen niihin joskus sortunut. Toivottavasti en kuitenkaan aivan viime vuosina.

Koskaan ei pitäisi sanoa, että ei koskaan. Politiikassakin olen ollut mukana muutamalla paikkakunnalla asuessani, mutta koskaan minulla ei ollut riittävää pyrkyä ollakseni mitään muuta kuin apupoika. Mitään muuta en edes halunnut, joten yleensä systemaattisesti kieltäydyin ehdokkuuksista tehtäviin, jotka katsoin liian sitoviksi. Kalajoella lupauduin auttamaan, kun sitä vallan eduskunnasta käsin pyydettiin. Siis, vain auttamaan lupauduin, vaikka ehkä enemmänkin pyydettiin, ja olin jo kerran eronnut puolueesta. Näin jälkikäteen voin vain harmitella, että miksi en osannut sanoa että "ei", vaikka olin jo sanonut tuon kohtalokaan lauseen "ei koskaan". Eräs mielilauseitani on ollut: ”Peli saa olla kovaa, mutta sen on oltava rehellistä." Tätä vaatimusta ei edustamani puolueen politiikka enää täyttänyt, joten luovuin politiikasta, vaikka kuokinkin saamani postin loppuun saakka. Sainpahan seurata aitiopaikalta kalajokista politiikkaa kokonaisuudessaan, eikä se mielestäni aivan vitivalkoiselta vaikuttanut. Tuskinpa kuitenkaan Kalajoki kovin paljon eroaa niistä kunnista, joissa jollakin puolueella on ylivalta.

Jyväskylään on tullut 100.000 asukasta lisää sen jälkeen, kun sieltä 50 vuotta sitten lähdin. Silloin olin pienehkö urheilutähti ja oletin, että kaikki kaupunkilaiset tunsivat ja hyväksyivät minut. Nyt olen palannut tähän nuoruusaikojen kaupunkiin, ja vaikka hyvin tiedän, että tuskinpa kaupungissa monikaan muistaa edes olemassaoloni, niin minulla on jotenkin samanlainen tunne. Tiedä sitten mistä johtuu, mutta oletan jonkun nuoruudenystäväni vielä elävän. 

 

Luultavaa on, että suhteellisen korkea ikäni ja eräänlainen sormien polttaminen saa minut lopulta uskomaan, että politiikka ei minulle sovi, vaikka auttamisen halu olisi sieluuni kuinka sisäänrakennettu.

Jos sanoisin, että ei minua harmita luopua kunnostamastani omakotitalosta, jonka myyntihinta ei vastaa enempää kuin vessanpöntön ja peltikaton hintaa, niin enhän minä totta puhuisi. Harmittaahan se vietävästi, sillä onhan siinä kyse kymmenien tuhansien lahjoituksesta mahdollisesti tulevalle ostajalle.

Taloanikin enemmän minua harmittaa rakennuttamamme tsasounan kohtalo. Toivottavasti se säilyy siinä tarkoituksessa, johon sen rakensimme, eikä hankkeeseen uhrattu aika ja raha ihan hukkaan mene. Täällä Jyväskylässä on ortodoksinen kirkko jo valmiina, joten sitäkään ei tarvitse rakentaa. Ei tarvitse myöskään satamakirkkoa, vaikka satama löytyykin. Tuskinpa nuo pari sisävesilaivaa kirkkoa kaipaavat.

Suomalaiset harhat

Taloutemme onneksi on laskettava se, että molemmat meistä täällä eläjistä olemme paitsi jonkinasteisia kulttuurin vaalijoita, niin erikoisen kiinnostuneita kaiken maailman asioista. Niinpä meillä onkin paitsi lähes 100 taulua, myös kirjasto, joka pitää sisällään niin paljon kirjoja, että ei sitten millään sovi tähän pieneen taloomme täällä Kalajoen Pitkäsenkylällä. Talon pienuudesta johtuu, että läheskään kaikki taulutkaan eivät ole seinillä, mutta aina vaan katselen antiikkikaupoista ja kirpputoreilta lisää. Semmoisia keskinkertaisia ne ovat, sillä varallisuutemme ei salli näitä ”nimimiehiä” suosia. Onneksi monet ihan tavalliset maalarit tekevät melko tasokkaitakin töitä. Niitä sitten yritän metsästellä ja kovasti toivon, että joskus saisin paikan, missä ne voisivat olla esillä.
 

Tästä kulttuuriharrastuksesta en kuitenkaan ajatellut puhua muuta kun siltä osin, että lukemalla tieto karttuu. Toinen tapa tiedon kartuttamiseen on tietysti matkustaminen, ja molempia olen harrastanut, niin että aina ei viitsi edes kertoa kuinka monta ulkomaan matkaa vuodessa olemme tehneet. Sekään ei nyt ole asia, jota ajattelin pitää esillä, mutta ehkä jonkinlainen selitys sille, miksi olen tietävinäni melkein asiasta kun asiasta jotakin. Ainakin minulla on ns. valistunut mielipide asioista.

Eivät nämä mielipiteet aina johdu kirjallisuudesta, matkoista tai koulutuksestani. Sattuu nimittäin niin, että meidän ainut lukemistomme ei muodostu Kajokiseudusta eikä paikallisesta lehdestä, vaan näyttääpä pöydällemme ilmestyneen silloin tällöin myös saksalaisia sanomalehtiä, joiden sanoma on aika paljon laajempi kuin esimerkiksi Kalaokiseudun, joka kyllä on mainio paikallislehti.

Nämä ulkomaalaiset lehdet oikovat aika tehokkaasti niitä harhoja, joita me suomalaiset olemme elättäneet vuosikausia. Meillä on jopa vallan ihmeellisiä tapoja, joita ihan itsekin olen ymmärtänyt vastustaa.

Aloitetaanpa vaikka yleisestä vessasta. Kun suomalainen mies menee pisuaarille, hän koplaa sukuelimensä esille, pitelee sitä likaisissa käsissään ja tekee tarpeensa. Sen jälkeen hän tyytyväisenä pesee kätensä ja poistuu paikalta. Mikä ihmeen rutto hänellä on sukuelimissään ollut, kun kädet pestään sen jälkeen? Ei käsien pesusta tietenkään mitään haittaa ole, mutta merkittävin hyöty siitä saataisiin, jos kädet pestäisiin ennen sukuelimen koskettelua. Siis vessaan mentäessä.

Ylipäätään suomalaiseen kulttuuriin kuuluu uskomus siitä, että WC on kodin likaisin paikka. Ihan riippumatta perheestä likaisin paikka löytyy kuitenkin keittiöstä, ja WC on siitä puhtaimmasta päästä.

Kyllä tätä ”suomalaisen idiotismin” luettelemista voisin jatkaa pitkällekin, mutta koetan tässä nyt oikoa vain näitä kansan yleisiä harhoja. Aika syvässä on uskomus myös siitä, että iltasyöminen lihottaa ihmistä. Totuushan on, että myös iltasyöminen lihottaa jos on lihottaakseen. Näin tekee kuitenkin myös aamusyöminen, päiväsyöminen ja yösyöminen. Kysymys on puhtaasta matematiikasta. Jos syö enemmän kuin kuluttaa, niin aina lihoo, täysin riippumatta kellosta.

Jos ette usko, niin tilatkaa vaikka Die Zeit -niminen lehti Saksasta. Ei se mikään autuaaksi tekevä ole, mutta antaa se ajattelemisen aihetta. Maailma ei todellakaan lopu Himankaan. 

 

 

Julkaistu 30.10.2014

Nyt se on toteen näytetty

Kun kuulin ensimmäisen kerran, kuinka korkea-arvoinen poliisiviranomainen puolusteli Odinin soturit -nimeä kantavien rikollisjengien ilmestymistä Suomen kaupunkien kaduille, kirjoitin jo silloin, että ”poliisi on rasisti”. No ei kai virallisesti ole, mutta kyllä nykyisin merkit siihen viittaavat, että sellaistakin porukkaa joukossa on. Jopa entisen poliisiylijohtajan julkisuuteen tulleet lausunnot viittaavat siihen, että hänkin on kuulunut tuohon joukkioon.

Ei kai poliisi ihan aktiivisesti toimi rasistisesti, niin kuin eivät kai muutkaan viranomaiset, vaikka joskus voisi niin olettaa. Toteen on kuitenkin näytetty, että nuo rikollisjengit, jotka joksikin sotureiksi itseään nimittävät, toimivat nimenomaan turvallisuutta vaarantavasti lietsoen vihaa ja pelkoa. Jokaisen järkevän ihmisen olisi pitänyt heti tajuta, mistä on kysymys, ja tällaiset järjestöt olisi voitu kieltää jo ennen niiden syntymää. Näinhän meillä Suomessa usein tapahtuu: itketään vasta sitten, kun pissa on jo housuissa.

Tänä aamuna kantautui korviini kertomus, kuinka nämä ”Odinin soturit” olivat murtaneet erään ihmisen sormet. Tämä tuksin on ainut - ei edes harvinainen - tapaus, joten liitän tähän nyt erään autenttisen kertomuksen maahanmuuttajan omasta kokemuksesta.

"Menin etsimään suomalaista, miespuolista ystävääni Ruutinpuistosta, ja hän ilmestyikin paikalle. Hänellä oli mukanaan Soldiers of Odin -vaatteisiin pukeutuneita miehiä. Kaverini veti minut kuristusotteeseen ja usutti katupartion kimppuuni.
Ibrahim kaadettiin maahan. Yksi hyökkääjistä painoi jalkansa hänen rintakehänsä päälle ja hänen kätensä lukittiin paikoilleen.
Täysin tuntematon mies hyppi kengät jalassa Ibrahimin sormien päällä. Tilanne tuntui epätodelliselta. Tällaista piti tapahtua vain Irakissa."

 

 http://www.satakunnankansa.fi/kotimaa/ibrahim-ei-enaa-nuku-katupartio-mursi-sormet-rasistinen-naapuri-ampui-kohti/

Tuosta kertomuksesta voisi vetää sen tulkinnan, että myös muut kuin vain poliisiviranomaiset ovat ainakin vähän rasistisia.

Alun alkaen tiedettiin, että tuohon ”soturijoukkoon” kuului väkivaltarikoksista tuomittuja ja muutoin epäsosiaalisia aineksia. Ei todellakaan ollut mitään syytä olettaa, että näistä juuri nyt olisi sitten tullut yhteiskunnan hyväntekijöitä.

 

Kiistaton tosiasia lienee, että nämä porukat ovat omiaan tuomaan turvattomuutta kaduille, päinvastoin kuin on annettu ymmärtää. Luultavaa on, jopa todettukin, että myös ulkomaalaisissa on väkivaltaan taipuvia ihmisiä, varsinkin jos heitä provosoidaan. Tätä vikaa meissä kaikissa ihmisissä on, myös suomalaisissa. Ilmoituskynnys kuitenkin ulkomaalaisten tekemistä rikoksista on huomattavasti matalampi kuin suomalaisten omista rikoksista. Esimerkiksi suomalaisten tekemistä seksuaalirikoksista vain hyvin pieni osa tulee poliisin tietoon, kuin taas vastaavasti ulkomaalaisia syytetään teoista, joihin ei mitään rikosta tai väkivaltaa edes liity. Tämän on poliisi todennut ja myös myöntänyt. 

Kun ajattelen rasismia ja ulkomaalaisvastaisuutta, on mielessäni usein käynyt, että mitenhän te ”puhtaat suomalaiset” reagoisitte, jos karjalaislähtöiset yritykset työllistäisivät vain karjalaisia ja ulkomaalaista alkuperää olevat yritykset ottaisivat palkkalistoilleen vain ulkomaalaisia.

Saattaisi tulla nälkä suomalaisuuden apostoleille.

Kirkon kiro ja takinkääntäjät

No eihän noita kahta asiaa voi oikein sellaisenaan verrata, mutta onhan niissä joitakin yhteisiä piirteitä. Kirkon kiroon saattaa joutua monenlaisista syistä. Samoin saattaa käydä myös politiikassa. Ei lainkaan ole varmaa, että kirkon kiroon ja takinkääntöön on syy nimenomaan siinä henkilössä, jota halutaan syylliseksi leimata.

Ehkä olen ollut avioliitossa useimmin kuin ”laki sallii”, mutta en koskaan ole eronnut pahuuttani. Elämä ei vain ole ollut sellaista kun olen uskonut, eikä eroon koskaan ole vain yksi syyllinen. Ihan kokemuksesta voin kertoa, että ero ei koskaan ole helppo asia, eikä mielestäni ole oikein, että sen seurauksena voi joutua vielä kirkon kiroon. Jotenkin tällainen tunne tuli, kun kuulin, että ortodoksinen pappi ei halua vihkiä minua tähän nykyiseen ja toivottavasti lopulliseen avioliittoon. No ok… maistraatissa vihittiin ja meidän molempien tyttäret olivat todistajina. Tuskinpa avioliittoni sen huonommalla pohjalla on kuin se olisi, jos se olisi saanut kirkon siunauksen, mutta hetken oli kyllä ulkopuolinen tunne. Aivan kuin todella olisin ollut kirkon kiroama, vaikka jo vuosia olin palvellut Jumalaa ehkä paremmin kuin moni ikuisesti avioliitossa sinnitellyt ja kirkossa vihitty.

Olen minä ajatellut, että jos olisin ollut ortodoksinen pappi, en kyllä olisi käännyttänyt ovelta vihkimyksen halunnutta paria, mutta…. Kaipa minä kuitenkin olen vähän kerettiläinen.

Myös politiikassa olen ollut mukana ja aina kannattanut sitä puoluetta, jonka olen uskonut ajavan niitä asioita, joita minäkin olen pitänyt oikeina. Ehkä myös sympatiat karjalaisyntyistä Veikko Vennamoa kohtaan sai minut uskomaan, että SMP oli isänmaan asialla ja kaikenlaista vääryyttä vastaan. Kun SMP kärsi konkurssin ja kuoli, oli se minulle melkein kun avioero. Heti seuraavissa vaaleissa en edes äänestänyt, sillä ei kerta kaikkiaan ollut puoluetta, joka olisi selvinnyt minun tarkoista kriteereistäni. Sitten tulivat perussuomalaiset. Aluksi olin kyllä melko passiivinen, mutta kun eräs kansanedustajaehdokas pyysi minua vaalipäällikökseen, päätin suostua. Aluksi vaikuttikin siltä, että Perussuomalaiset on juuri se oikea puolue, ja tein työtä taas tämän puolueen hyväksi. Eläkkeelle jäätyäni ja paikkakuntaa vaihdettuani päätin kuitenkin luopua puolueaktiivin roolista. Aina ei kuitenkaan käy niin kuin haluaisi. Kansanedustaja Pirkko Mattila soitti minulle ja pyysi minua elvyttämään Kalajoen perussuomalaiset ry:n. Sitä roolia en halunnut ottaa, mutta lupasin auttaa.

Ajattelin aluksi, että perussuomalaisuus oli jotenkin muuttunut, kun täällä ei ihan toimittu niin kuin olin tottunut tässä puolueessa toimittavan. Havaitsin kyllä, että ihan kaikki kunnallisvaaliehdokkaatkaan eivät tunteneet puolueen sääntöjä ja levittivät hyvinkin väärää tietoa.

Ei ollut ihan selkeästi puolueen agendakaan sama kuin oli ollut SMP:n. Puolueeseen leimautui hyvinkin natsimielisiä järjestöjä ja muutamat eduskuntaankin valitut kansanedustajat osoittautuivat selkeästi rasisteiksi, eikä kansan etua ajateltu vähääkään näissä ”rajat kiinni” -tapahtumissa.

Tällöin minä sitten erosin puolueesta, sillä en voinut kristittynä ihmisenä hyväksyä rasismia. Suomalaisena tajusin myös, että saimme nyt ilmaisen avun väestömme kasvuun, joka oli jo selkeästi alkanut supistumaan siinä määrin, että emme enää voisi säilyttää edes nykyistä elintasoamme. Vaikka Suomen naiset kuinka hanakasti olisivat halunneet ryhtyä synnytystalkoisiin, ei apua sitä kautta ollut saatavissa ennen kuin 20 – 30 vuoden kuluttua. Ehkäpä olisimme jo konkurssissa sitä ennen, ainakin se olisi huomattavasti kalliimpi tapa kuin tämä valmiiksi kasvatettujen ja koulutettujen ihmisten kotouttaminen.

Maahanmuuttaneiden kohdalla näyttää toteutuvan sama kaava kuin tapahtui Karjalan pakolaisten tultua tänne Kanta-Suomeen.

He toivat työn tullessaan.

Minä en siis ole takinkääntäjä, vaan kannatan edelleen niitä samoja arvoja, joita kannatin SMP:n ja perussuomalaisten alkuaikoina. Jotenkin minusta tuntuu, että se on puolue, joka on kääntänyt takkinsa ja löytänyt arvoja, joita kunnon suomalaisena en voi kannattaa.

USA:n ääniase

Tavallisesti luotettavalta taholta sain jo vuosia sitten tietää, että USA:n armeija yritti kehittää 70-luvulla kaiken voittavaa äänetöntä asetta, mutta syystä tai toisesta tämä hanke kariutui. Sen teho ja äänettömyys perustui erittäin matalataajuiseen värähtelyyn. Kyseessä oli siis sama ilmamolekyylien värähtely, joka lähtee nyt tuulimyllyistä. Olen antanut kertoa itselleni, että kyseessä olisi ollut koko sodankäynnin mullistava erittäin tehokas ase, mutta sitä ei koskaan saatu riittävän tarkaksi, niin että se ei olisi aiheuttanut myös siellä tuhoja, missä niin ei pitäisi käydä. Ihan putken päästä ei ääntä voida suunnata niin kuin kiväärin piippua. Se paha vika äänivärähtelyssä on, että se leviää ympäristöön lähes hallitsemattomasti.

  

Tarkkaa totuutta en voi asiasta tietää, niin kun en muistakaan amerikkalaisten aseista, mutta ainakin tuo kertomus tuntui uskottavalta. En tiedä, uskovatko siihen tuulivoimauskovaiset, mutta minulla on sen verran hyvä kokemus ja pohjatieto, että ainakin pidän sitä mahdollisena.

Kun seurasin television ivailua Matti Putkosen tuumatunnilla tapahtuneesta infraäänen haittoja käsittelevästä informaatiosta, en voinut välttyä ajatukselta, että lahjonta on ylettynyt jo mediaan asti. Tuskinpa TV:n toimittajilla olisi ollut aihetta irvailla asiasta, josta eivät mitään tiedä. Se ei tee asiasta olematonta, vaikka sitä ei olisi Suomessa tutkittu eikä toimittaja ymmärtäisi siitä yhtään mitään. Minäkään en tiedä lepakoiden räjähtelystä mitään, mutta maailmassa tapahtuu niin paljon uskomattomia asioita, joita en tiedä. Tuon asian ei välttämättä tarvitse kuulua siihen joukkoon, mutta ainakin mahdollisena minäkin pidän sitä. Varmuudella tiedän, että Suomessa on satoja myllyjen aiheuttamia lintukuolemia. Taitaa olla pari merikotkavainajaakin tullut - pelkästään täällä Kalajoella.

Oli miten oli, niin ainakin aiheen käsittely televisiossa oli asiatonta ja hyvän maun vastaista.

Ei pitäisi toivoa pahaa kenellekään, mutta jotenkin kutkuttavalta tuntuu ajatus, että joku noista pilkantekijöistä saisi omakohtaisesti kokea, miltä tuntuu, kun sattuu kuulumaan tuohon arviolta 10 prosenttiin, joka sairastuu myllyjen läheisyydessä. Tuntuu melkein, että minä olin väärä mies sairastumaan, sillä ainut asia mistä olin aikaisemmin arvostellut tuulivoimaa, oli se tarpeettomuus, suhteellinen kalleus ja kauppatasettamme heikentävä vaikutus.

Jos olisin lääkäri, ryhtyisin hetimmiten tutkimaan myös terveyshaittoja, joiden sanontaan nimenomaan aiheutuvan inframelusta eikä suinkaan kuultavasta äänestä, jonka avulla tuulivoimayhtiöt koettavat kääntää huomion pois todellisista ongelmista.

Kuultava ääni kyllä häiritsee niitä, joille se kuuluu, mutta inframelu saattaa tappaa, eivätkä siitä tiedä mitään ne, joihin se ei vaikuta. Ihmettelen suuresti, miksi jopa media pyrkii kaikin voimin vastustamaan puolueetonta tutkimusta, jos tuon värähtelyn vaarattomuudesta ollaan niin vakuuttuneita. Tuulivoimayhtiöiden aivopesu on ilmeisesti ulottunut myös lääkärikuntaan, jolla ei entuudestaan ole ollut mitään tietoa ja kokemusta tästä asiasta.

Television suhtautuminen inframeluun sai minut epäilemään, että lahjonta on ulottunut jo varsin pitkälle tässä siististi korruptoituneessa maassa. Kansainvälisistä tutkimuksista joko vaietaan tai ne koetetaan vesittää lyömällä leikiksi, kuten YLE teki.

Ihmisten sairaus ei ole leikin asia eikä vitsien aihe. Tiedän monia, jotka ilmiselvästi kärsivät myllyjen aiheuttamasta oireyhtymästä, mutta eivät kehtaa mennä lääkäriin pelosta, että heidät leimataan hulluiksi. Minua sellainen leimaaminen ei haittaa, sillä olen valmis mihin tahansa testiin. Jos minut hulluksi todetaan, niin hyvä niin. Todetaanhan samalla myös se, että voi se niinkin vaikuttaa.

Reilusti vaan ilmoittamaan oireista ympäristöterveydenhuoltoon.