Tanssin taikaa

Joskus nuorena kävin paljonkin tansseissa, ehkä liiankin paljon. Avioliitto ja monet muut syyt sitten myöhemmin hillitsi näitä ”himoja”, vaikka kyllä me joskus Pirjon kanssa käytiin pyörähtelemässä, silloin kun minä vielä jaksoin.

Eräs ystäväni täytti vuosia ja hänen syntymäpäivillään oli oikein varsinaiset ”kisatanssit”. Vaimonsa kanssa hän esitti tanssinäytöksen ja kertoi tarinan omasta ”surkeasta” vielä muutama vuosi sitten olleesta kunnostaan. Naulassa roikkuva kävelykeppi symbolisoi tuota aikaa. ”Ihmeparantumisen” taustalla oli tanssi. Hän oli aloittanut ahkeran tanssiharrastuksen ja oli sen seurauksena nyt melkein urheilijan kunnossa.

Minä, joka taas olen oikeasti entinen urheilija, olen läpikäynyt valtavan määrän erilaisia leikkauksia, joista suurin taitaa olla ohitusleikkaus, jonka jälkeiset pallolaajennuksen ovat pikkujuttuja. Minunhan se pitäisi olla urheilijan kunnossa, mutta kaukana siitä. Toki olo on paljonkin parantunut tuulimyllyjen vaikutuspiiristä paettuamme, mutta eihän ne vuosia vaivanneet verenkiertohäiriöt mihinkään ole kadonneet. Nyt minulla sitten on sellainen hopeapäinen kävelykeppi, josta en todellakaan voi olla ylpeä, vaikka se onkin hopeapäinen.

Muutettuani tänne Jyväskylään päätin sitten ottaa käyttöön nuo kaverini lääkkeet. Ihan tanssikursseille ei tarvinnut lähteä, mutta ei se varmaan pahaa olisi tehnyt. Kun vaimollani Pirjolla ei ollut mitään sitä vastaan, että menisin päivätansseihin silloin kun hän on töissä, niin siitä se sitten alkoi. En todellakaan ollut mikään parkettien partaveitsi, mutta ensimmäisellä kerralla onnistuin laahustamaan parit hitaat ihan loppuun asti. Toisella kertaa sitten onnistuin jo peräti viiden kappaleen verran ja joukkoon mahtui joku humppakin. En siis vieläkään ole mikään naisten hurmuri, mutta varmaan kuitenkin naisten naurattaja. Kukapa tuota taaperrusta nauramatta katsoisi, mutta sitkeästi aion seurata kaverini esimerkkiä.

 

Kun nyt palasin tanssilattialle, muistin samalla, mikä minua aikanani tansseissa ärsytti. Se oli minun ongelmani, enkä siitä koskaan valittanut, kun en kuullut naistenkaan valittavan. Yleensä naiset olivat laittaneet itsensä kauniiksi, mutta miehet eivät edes housuja viitsineet vaihtaa. Parketille tultiin farmareissa tai muissa työvaatteissa. Liekö käyneet edes pesulla, mutta niin vaan partaveitsiä oltiin. Venäjällä sanottiin, että mies saa haista hielle, tupakalle ja viinalle. Minkäpä hikoilulle mahtaa, mutta tupakka ja viina… vetelisin ympäri korvia jos olisin nainen. Toinen ärsyttävä piirre muodostui tanssikurssilaisista. Totta vie olivat hyviä tanssijoita, mutta kun tanssivat vain keskenään ja valtasivat parketilta neljän, jopa viidenkin parin tilan. Mikään ei näytä muuttuneen, joten olenpahan edelleen hieman ylipukeutunut ja koetan jotenkin sekaan sopia. Ihana katsella kauniita naisia.

Tanssin taikaa se on tuo kunnon nousu, kyllä minä siihen uskon. Tänään panin jo kävelykepin naulaan, sillä paras se on aloittaa helpommasta päästä. Innolla odotan jo kolmatta tanssikertaani ja uskon vakaasti, että ainakin kuusi kappaletta tanssin. Täytyy vain toivoa, että tanssikavereiden kärsivällisyys riittää.

Kyllä tavoitteeni on kuntoutua Juhannustansseihin, älkääkä suotta odottako minua sinnekkään farkut jalassa, vaikka varmaan hieman löysäänkin kesän kunniaksi.

Tuskinpa minä enää maratonia juoksen vaikka mistäpä sitäkään tietää. Suomalainen urheilu alkaa olla jo sillä tasolla, että kaikkia reservejä tarvitaan. ”Anteeks vaan opettaja että vähän myöhästyin.”

Tästä se sitten saa luvan alkaa tämä uusi parempi elämä. Kovasti odotan sitä aikaa että noita asioita voidaan harrastaa vaimoni kanssa yhdessä. Ei tunnu olevan vähääkään huolissaan, että joku ”doris” nappaisi minut. Ihankohan tässä pitäis masentua kun charmi ei enää pure. Eivät edes entiset tyttökaverit ole yhteyttä ottaneet, vaikka olen valmistellut jo puolenkymmentä selitystä sille, miksi olen mennyt naimisiin jonkun ”vieraan” kanssa. Liekö kiusallaan vaihtaneet sukunimeäkin J

Tasa-arvosta höpinä

Silloin tällöin olen harkinnut tämän blogin pitämisen lopettamista, mutta mitenkäs minä sitten saisin turhaumani purettua. Kun en ole merkkihenkilö, en osaa kirjoittaa pelkästään omista päivän tapahtumista, sillä on luultavaa, että ketään ei kiinnosta se mihin aikaan käyn vessassa tai syön aamupalani. Sekin lienee samantekevää, missä järjestyksessä nämä elämän kannalta tärkeät tapahtumat teen.

Näin muutaman kerran viikossa sitten kirjoittelen omia näkemyksiä tästä maailmasta ja sen tapahtumista, mutta onnistun samalla hankkimaan hieman vihollisiakin, sillä koskaan en kaikesta ole kaikkien ihmisten kanssa samaa mieltä. En tiedä mistä johtuu se ihmisen ominaisuus, että oletetaan ja toivotaan kaikkien ihmisten olevan juuri minun kanssani samaa mieltä. Jos et ole, niin ilman muuta olet viholliseni. Poliittiset puolueet ovat koettaneet tasoitella tätä ihmisten luonnollista ominaisuutta säätelemällä kovan puoluekurin. Jopa perussuomalaisetkin nuhtelivat itsenäisesti ajattelevia kansanedustajia, vaikka oli mainostanut puoluetta juuri sillä, että saavat päättää oman kantansa ihan itse.

Kun sanon näkeväni punaista aina, kun tasa-arvosta puhutaan, saan varmasti taas lisää vihamiehiä, mutta minkäs sille voin, että olen kyllästynyt tuohon höpinään, lähinnä siksi, että se tuodaan esille silloinkin, kun siihen ei ole olemassa mitään erityistä syytä.

Tasa-arvoinen avioliittolaki on yksi niistä asioista, joka on suorastaan puistattanut minua. Ainahan meillä on ollut tasa-arvoinen avioliittolaki. Jokainen on saanut mennä naimisiin ihan kenen kanssa tahansa, kunhan avioliiton edellytykset tulevat täytetyiksi. Ei se laki ainakaan sillä parantunut, että joillekin vähemmistöille suotiin erillisiä oikeuksia sivuuttaa avioliiton varsinainen tarkoitus vain siksi, että eivät täytä avioliiton vaatimuksia. Parisuhteen rekisteröiminen on tällaisia tapauksia varten. En tosin tiedä, saako parisuhteen rekisteröidä koiran, kissan, possun tai lehmän kanssa, mutta seksuaalisesta poikkeavuudestahan siinäkin on kysymys.

Toiseksi eniten minua kiukuttaa puhe miehen ja naisen välisestä tasa-arvosta. Mitähän silläkin tarkoitetaan, sillä oikeasti minä olen aina luullut, että Suomessa on tämä tasa-arvo toteutunut erityisen hyvin, paitsi avioerotilanteissa, joissa nainen melkein poikkeuksetta on miestä paremmassa asemassa. Jotenkin olen muodostanut sellaisen kuvan itselleni, että kyse onkin tasapäistämisestä. Ei kerta kaikkiaan haluta tunnustaa sitä tosiasiaa, että mies ja nainen ovat erilaisia. Kyllä se minun mielestäni on vain hyvä asia, sillä en minä ainakaan olisi kovin ihastunut kiroilevaan karvaturpaan. Ihan sääliksi käy vaimoani.

 

Minulla on lapsia, jotka nyt ovat jo aikuisia. Joukossa on tyttöjä ja poikia, jotka saivat olla tyttöjä ja poikia aivan kuten Herramme oli tarkoittanutkin. Toki he ovat kaikki hieman erilaisia, mutta sekin on varmasti ollut Herran tarkoitus. Erityisen ylpeä olen siitä, että jokaisesta näkee, kumpaa sukupuolta hän on, eikä sukupuoli ole ollenkaan rajoittanut heidän menestystään elämässä.

Olkoonpa sitten kyseessä tyttö tai poika, mies tai nainen, niin minulle he ovat kovasti tasa-arvoisia ja yhtä arvokkaita.

Pakolaisten puolestapuhuja

Koko elämäni ajan olen kuullut monenlaisia kertomuksia Karjalan pakolaisista ja lukenut asianosaisten kirjoittamia kirjoja näistä järkyttävistä sodan aikaisista ja sen jälkeisistä tapauksista. Kun lisäksi olen saanut penkoa joitakin arkistoja, olen suorastaan järkyttynyt siitä tavasta, jolla ”nykynuoret” koettavat vesittää nämä tapaukset ja kumota aikalaisten todelliset kokemukset. Jopa Karjalan liiton jäsenet, aina puheenjohtajaa myöten, ovat koettaneet väittää, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. Kun oman perheen ja monien muiden sodan aikana eläneiden perheiden kokemukset kertovat hieman muuta, en ole yksinkertaisesti voinut toimettomana kuunnella noita tietämättömien lauluja ”Oli vain evakkoja.”

Totta varmasti oli, että oli myös evakkoja. Porukkaa evakuoitiin pääasiassa sodan jälkeen, kun rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle luovutettiin alueita, joita se ei onnistunut valloittamaan. Myös ennen sotia tyhjennettiin muutamia alueita ikään kuin varmuuden vuoksi. Sotien aikana kuitenkin tuli vain pakolaisia. Suuri osa sai jonkinasteista apua pakomatkalleen, mutta hyvin monet joutuivat pakenemaan aivan omatoimisesti. Tähän joukkoon kuului myös nyt satavuotias Annikki Lemmetyinen, joka pakeni Viipurista omalla veneellään soutaen. 

 Karjala-lehti 9.3.2017

Tarvitsee jo tavallista vahvemman uskon valvontakomission propagandaan, jos hänetkin luokitellaan evakkojen heimoon. Viimeistään nyt pitäisi ainakin Karjalan liiton korjata nuo ryssän pelon aiheuttamat vääristellyt nimitykset. Pakeneminen ei tietystikään ollut pakollista, joten pieni osa ihmisistä ei halunnut jättää kotiaan, vaan jäivät osin valloitetuille alueille ja osin luovutetuille seuduille. Ei heitä paljon ollut, mutta oli kuitenkin. Joskus 60-luvun lopulla tapasin Terijoella Elsa Ivanovan, joka oli minun ikäluokkaani ja jonka vanhemmat olivat päättäneet jäädä silloiseen Neuvostoliittoon. Elsan seikkailu tekisi varmaan hyvää kuulla tämän evakuointiteorian puolustajille, mutta toisaalta, eihän Elsa ollut pakolainen eikä evakko. Omien sanojensa mukaan hänestä olisi kyllä tullut pakolainen, mutta oli silloin aivan liian nuori itsenäiseen päätökseen. Avioliiton myötä hänestä oli sittemmin tullut neuvostokarjalainen ja hän oli päässyt palaamaan Terijoelle. Elsan elämä oli niin hyvin järjestyksessä kuin se Neuvostoliitossa saattoi olla, mutta Suomeen sanoi aina kaipaavansa.

Näitä ”elsoja” on Karjala täynnä, eivätkä koskaan ole osanneet käyttää muuta nimitystä kuin pakeneminen. Monet kertovat, että heidän sukulaisensa pakenivat Suomeen. Olisikohan esimerkiksi Marjo Matikaisen syytä käydä kertomassa, että ei ole totta. ”Ei Suomeen tullut pakolaisia.”

En tiedä, kuinka usein minun pitää vielä muistuttaa siitä, että käyttäkää nyt ihmeessä oikeita termejä. Emmehän me Syyrian pakolaisiakaan nimitä evakoiksi, vaikka monet heidän kertomuksistaan ovat hyvin samankaltaisia kuin sotaa paenneiden karjalaistenkin kertomukset.

En usko, että kyse oli vain kielellisestä ongelmasta, kun äitini pakeni viikon ikäinen vauva sylissään Pitkärannasta tänne Kanta-Suomeen. Pakoamme seuraavana päivänä Pitkärannassa puhuttiin jo venäjää. Saattaa olla, että ei se kieli edes ainut vaikeus olisi ollutkaan.

Ihan ylpeänä laulan nyt italialaista laulua ”Olen suomalainen.” Hartaasti odotan sitä aikaa, että virallinen Suomi pääsee irti ryssän pelosta ja myöntää historialliset tosiasiat sellaisena kuin ne ovat. Kun viimeksi kävin hotelli Tornissa, ei siellä enää valvontakomissiota ollut, joten ei syytä pelkoon.

Ei ikinä tuolla asenteella

Suomen jalkapallomaajoukkueesta on tullut lähinnä vitsi. Islanti ja Ruotsi ovat jo osoittaneet, että kyse ei ole ainoastaan maantieteestä, vaikka toki on totta, että ei meillä ihan parhaat olosuhteetkaan ole tuolle kesäiselle pelille. Ihan noin huonoja ei sentään tarvitsisi olla, mutta kun asenne on se mikä on, niin ei kai kovin suuria ole lähiaikoina odotettavissa.

 

Katselin joitakin minuutteja MM-karsintaottelua Turkki – Suomi. Kun tilanne muutaman minuutin pelin jälkeen oli jo 2 – 0 Turkille, päätin, että en enää viitsi kiduttaa itseäni katsomalla mokomaa teurastusta. Kyllä minua aina on tuo huuhkajiksi nimetty lintuparvi hieman huvittanut, sillä jos joitakin sattumavoittoja on joskus tullut, niin valmentajasta riippumatta kokonaissaldo on aina pysynyt reippaasti surkeana.

Olen koulutettu valmentaja, vaikka en toki jalkapallossa, enkä muutenkaan ole tuota työtä työkseni tehnyt. Uskon kuitenkin, että tuolla suomalaisten pallonpotkijien asenteella ei ikinä synny mitään nykyistä parempaa. Totta kai se on kiinni myös valmentajasta, mutta paljolti myös pelaajien asenteesta.

Voi olla, että olen vain yksi niistä tuhansista, jotka katsomossa tietävät kaiken paremmin kun valmentajat tai pelaajat kentällä. Ehkä siis niin, mutta kuten totesin, olen kuitenkin saanut valmentajakoulutuksen ja pelannut tuota potkupalloksi nimittämääni peliä. Pelasin sitä lähinnä kuntoni vuoksi, sillä kyllä yksi peli hyvinkin korvasi keskipitkän lenkin. Kun laiska lenkillä kävijä olin, menin siis jalkapalloharjoituksiin. Se oli minun tapani korvata puuduttava nylkyttäminen.

Ei minusta koskaan mitään jari litmasta tullut, eikä se ehkä silloin ollut Jyväskylässä mahdollistakaan. Täällä oli muutama potkupalloseura ja kaikki suunnilleen samaa ö-tasoa. Ei edes kunnon idoleja.

En ollut edes joukkueeni paras pelaaja, sillä ympärilläni oli useita ihan taitavia pallon pomputtelijoita. Olin kuitenkin joukkueeni paras maalintekijä, ja se ei suinkaan johtunut taidostani eikä edes kovasta laukauksestani. Oikeasti minulla ei ollut edes jalkapallokenkiä, vaan pelasin lenkkitossuillani, jota tuskin kukaan edes huomasi. Sen verran kai vuosien varrella taitoakin kertyi, että olin ihan keskikastin potkija omassa joukkueessani. Ihmetellä täytyykin, miksi sitten olin joukkueen paras maalintekijä.

Kysymys oli asenteesta, ei niinkään osaamisesta. Tajusin, että ei kyse ole siitä, miten hyvältä kentällä näytän. Ei edes siitä, kuinka hyvin joukkue siirtelee palloa pelaajalta toiselle. Vain tehdyt maalit ratkaisevat. Aina kun sain pallon, oli minun ainut tavoitteeni saada se vastustajan verkkoon. En tietenkään aina onnistunut, mutta kun tarpeeksi laukoo kohden maalia, niin joskus se sinne uppoaa. Minun kohdallani se sattui keskimäärin kerran pelissä, ja jokainen tuota lajia harrastanut tietää, että se on aika paljon. Varsinkin se on paljon kaverilta, joka ei juurikaan osaa käsitellä palloa. Tänäänkin ole sitä mieltä, että asenne ratkaisee.

Suomen jalkapallomaajoukkueen asenne on edelleen se, että koetetaan saada näyttämään peli mahdollisimman hyvältä. Selkeässäkään maalintekotilanteessa ei edes yritetä palloa maaliin, vaan se koetetaan saada toiselle oman joukkueen pelaajalle. En tiedä, eikö uskalleta ottaa vastuuta laukauksesta, vai mistä se on kiinni. Useimmiten seuraus on kuitenkin se, että vastustaja vie pallon ennen kuin kukaan laukaisee sen kohden maalia.

Vain lentopallossa, koripallossa ja jääkiekossa Suomi pelaa suunnilleen sillä tasolla, jossa sen kohtuudella voidaan olettaa pelaavankin. Ehkäpä näissä lajeissa asenne on kohdallaan.

Tuolla asenteella ei pelejä juurikaan voiteta.

Sotesoppaa

Olen saanut palvella tässä elämässäni yksityisiä ja yhteiskuntia. Kun maailmassa on ollut erilaisia tilanteita ja maailmakin on muuttunut, on myös jonkinlaisia sopeuttamistoimia tarvittu. Yhteiskunnan omistamien ja yksityisten omistamien laitosten erilaisuus on näissä toimissa ollut silmiinpistävä. Vaikka kuinka koettaisin olla jotenkin neutraali näistä puhuttaessa, niin en ihan päätäni pensaaseen ole voinut pistää. Tulee joskus jopa arvosteltua jotakin, ja tässä blogissa erityisesti, sillä sehän se kai on blogin pohjimmaisena ideanakin. Bloggari - tässä tapauksessa minä  - kirjoittaa omia näkemyksiään asioista, jotka häntä kiinnostavat.

Jos jossakin asiassa on ongelmia, niin varsin harvoin yksityisen omistama laitos rupeaa mullistamaan koko yrityksensä saadakseen jonkinlaisen muutoksen aikaan esimerkiksi varastopalveluissaan. Yleensä riittää jonkin pienen asian rukkaaminen tai tehtävänkuvan muuttaminen. Vain harvoin on tarvetta mullistaa koko järjestelmä ja yritys.

Kun yhteiskunta touhuaa veronmaksajien rahoilla eikä taloudellisesta kannattavuudesta tarvitse suuremmin välittää, voidaankin sitten toimia aivan toisella tavalla. Tehdään muutoksia muutoksen itsensä vuoksi ja organisaatiouudistuksia ihan vaan siksi, että halutaan uudistaa organisaatiota, ilman että se oikeasti hyödyttäisi ketään. Yleensä tämä on tullut paitsi kalliiksi, niin siten on saatu koko henkilöstö hieman sekaisin. Parissa viimeisimmässä työpaikassani näin kävi, enkä oikein vieläkään tiedä mihin sillä pyrittiin.

Mielestäni Sote-uudistuksessa on kyse samasta asiasta. Kukaan ei tiedä, mihin sillä pyritään ja mitä uskotaan saatavan aikaan. Minä kuulun siihen ihmisryhmään, joka pelkää palvelujen huononevan, kaiken muuttuvan hieman sekavammaksi ja lopulta tulevan kalliiksi veronmaksajien kukkarolle. 

 

Elänköhän pahankin harhaluulon vallassa, että suurin ongelma oli lääkäriin pääsy? Yksinkertaisesti se samoin kun muutama muukin asia voitaisiin korjata pelkästään pienellä lainmuutoksella. Turha lääkäriliitolta on kysellä, tarvitaanko lisää lääkäreitä, kun tuo kyseinen pulma on koko kansan tiedossa. Ehkäpä myös vanhan kansan terveyssisaret ja sosiaalihoitajatkin olisivat jonkinasteisessa avainasemassa.

Se on kuin Sipilän prosessikaavio, kun suomenkartalle piirretään 12 päivystävää sairaalaa, vaikka jokainen tietää, että kun tapaturma tai sairauskohtaus tullee, on apu saatava mahdollisimman pian.

Kun on rakennettu miljoonien arvoinen sairaala ja sinne hankittu vähintään samanhintainen laitteisto, on sikamaista, jos se ei saa auttaa hätää kärsivää vain siksi, että ei satu olemaan yksi noista kahdestatoista etuoikeutetusta sairaalasta.

Olenpa ruotsin kielestä mitä mieltä tahansa, niin toki on aivan kohtuutonta, että Seinäjoen keskussairaala on jotenkin erilaisessa asemassa kuin Vaasan keskussairaala, jossa ei tiettävästi koskaan ole ollut mitään ongelmia ainakaan osaamisen kanssa. Muistaakseni siellä osattiin myös suomea aivan riittävästi. Toteutuukohan tässä nyt sitten se ruotsinkielisten valinnanvapaus, joka tuntuu melkein tunnussanalta, kun hallitus puhuu sotesta.

Voi olla, että kyseessä on vuosisadan suurin uudistus, mutta se taitaa olla myös vuosisadan tarpeettomin soppa.