maanantai 15. toukokuuta 2017

Ihmismieli ja Papin perhe


Kun Minna Canth kirjoitti aikanaan näytelmän nimeltä Papin perhe, osui hän asian ytimeen, joka yhä vielä 2017 on ajankohtainen lähes meitä kaikkia koskettava. Kyseessä on oikeassa olemisen tarve, joka saa aikuisenkin ihmisen keräämään leikkikalut pois laatikosta ja perustaman oman hiekkalaatikon. Liekö tämä sitten suomalainen erikoispiirre, mutta vaikka pidän itseäni paljonkin maailmaa nähneenä, en ole tavannut aivan samanlaista vimmaa omien puolueiden, seurakuntien ja yhdistysten perustamiseen kuin juuri täällä Suomessa. Kuljemme maailmalla takki auki ylpeilemällä sillä, että ”Suomi on yhdistysten luvattu maa.” Toki sitä ilmenee jonkin verran kaikkialla, mutta mittakaava meillä Suomessa on aivan omaa luokkaansa. Olen usein hieman huvittuneena kommentoinut milloin mitäkin ”maailman parasta” asiaa, joka meillä Suomessa muka on sitä. Minä uskon kuitenkin, että tuo toteennäyttämättömien asioiden hehkuttaminen on jotain sukua tuolle yhdistysten ja puolueiden perustamiselle. Mielestäni molemmissa tapauksissa on kuitenkin kyse samasta ominaisuudesta. Huonosta itsetunnosta.

  
Papin perheen äiti oli tässä modernisoidussa versiossa siis pappi ja piti rautaisella otteella ja raamatun avulla miehensä tossun alla ja lapsensa kurissa, niin kauan kuin näistä kasvoi aikuisia, tai lähes aikuisia. Yksi kerrallaan lapset repivät itsensä irti ja ilmeisesti olivat ahdistuksessaan niin uskonnon kyllästämiä, että kaikki radikaalitkin mielipiteet ajoivat uskonnon ohi. Perheen järkevä ja sovitteleva isä tuli kerta toisensa jälkeen äidin jyräämäksi. Perheessä oli vain yksi totuus, joka lopulta hajotti perheen.

”Halu olla aina oikeassa on huonommuuden tunnetta” Tuon viisaan lauseen olen lukenut jostain kirjallisuudesta. Sen jälkeen olen pyrkinyt erittelemään absoluuttiset totuudet, vaihtoehtoiset totuudet ja mielipiteet toisistaan. Milloinkaan en ole havainnut minkään asian paranevan sillä, että joku alemmuudentunteesta kärsivä on pätemisen tarpeessaan perustanut uuden yhdistyksen. Lähes poikkeuksetta siitä on seurannut jotain negatiivista, mutta tästä eivät nuo perustajat ole juurikaan huolissaan, vaikka uskovat omaan kykenemättömyyteensä siinä määrin, että eivät edes oleta pystyvänsä vaikuttamaan asioihin olemassa olevan puolueen sisällä. Luulen, että kehityksen kannalta se olisi kuitenkin se ainut oikea vaihtoehto. Kokemus on osoittanut, että uudet puolueet kuolevat varsin pian tai, mikä pahempaa, pirstaloivat entisenkin puolueen voimattomaksi.

Näinhän on juuri Suomessa käynyt, niin politiikassa, uskonnossa kuin urheilussakin.

Mitenhän olisi, jos lopulta lakkaisimme olemasta ”maailman parhaita” ja asettuisimme siihen asemaan, jossa oikeasti olemme. Ihan keskimääräisen hyvä valtio riidoistamme huolimatta. Emme ihan parhaiden pohjoismaiden tasoa, mutta selkeästi muita kehitysmaita edellä.

  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti