Vääristelty historiamme (sisällissota)

Aika masentavaa on todeta, että mihinkään ei voi luottaa, ei edes suomalaiseen historian tutkimukseen.  En usko, että tämän päivän tutkijat vääristelisivät totuutta, mutta totuuden seulominen ristiriitaisista arkistotiedoista on lähes mahdotonta. Kunkin ajan viranomaiset kirjoittivat omia raporttejaan hieman oman mielensä mukaisiksi, ja nämä raportit jäivät sitten dokumenteiksi, joista tutkijat ovat poimineet tietonsa. Talvisodan ja jatkosodan historia lienevätkin hyvin lahellä totuutta, mutta samaa ei voida sanoa enää vuosien 1917 – 1918 tapahtumista.

Syitä epätotuuksiin lienee monia, eivätkä suinkaan pienimmät olleet sekavat olosuhteet. Kovin moni virkamies katsoi velvollisuudekseen raportoida asioista, jotka saattoivat kuulua kokonaan toiselle henkilölle. Usein nämä raportit poikkesivat suuresti toisistaan, ja kun siihen lisätään se tosiasia, että myös valkoinen ja punainen totuus poikkesivat suuresti toisistaan, syntyi tuo totuuksien sekamelska, jonka kanssa me jälkipolvet joudumme elämään.  Absoluuttista totuutta lienee mahdoton enää löytää, sillä todennäköisesti viimeinenkin aikalainen on jo kuollut.

 

Sanotaan, että Helsingin vankileiri olisi ollut suurin vankileiri noin 12 000 vankeineen. Asian totuudellisuutta on kuitenkin aihetta epäillä, sillä tutkija tohtori Marjo Liukkonen on löytänyt tilaston, jonka mukaan Hennalassa oli 16 000 – 18 000 vankia, eikä sekään ehkä jäänyt suurimmaksi. Lahden länsipuolella oli väliaikainen leiri, johon koottiin vankeja ennen lopullista sijoitusta. Tuolla kokoamisleirillä, pelkän taivaan alla, oli pahimmillaan yli 30 000 vankia. Suurin osa vangeista oli miehiä, mutta myös naisten määrän arvioitiin olen kirjattua (2 282) suurempi. Vain 200 – 300 heistä oli naissotilaita. Punavangiksi saattoi päätyä sillä perusteella, että aviomies, isä tai veli oli kuulunut paikalliseen työväen yhdistykseen. Jos nainen käytti housuja, pidettiin tätä varmana merkkinä siitä, että henkilö oli kuulunut nimenomaan soturina punakaartiin.

Liukkosen väitöskirjan mukaan Lahden Hennalassa tapettiin vuonna 1918 toukokuussa ainakin 216 naista ilman oikeudenkäyntiä. Tässä on kuitenkin paljolti kyse tutkijan omista arvioista, sillä telotettujen määrä vaihtelee eri lähteiden mukaan aina 104 – 800.  Olipa kyseessä mikä luku tahansa, on varmana pidettävä, että tässä on tehty historian suurin naismurha.  Nuorimmat teloittajien eteen joutuneet olivat vielä lapsia.  Joukossa oli ainakin yksi 14-vuotias tyttö, jonka väitettiin kuuluneen Mäntsälän punakaartin naisosastoon.

Sisällissodan aikaan Suomessa oli myös saksalaisia ja venäläisiä joukkoja, jotka osallistuivat taisteluihin suhteellisen vähäisessä määrin, eivätkä lainkaan taistellet toisiaan vastaan, sillä Saksa ja Venäjä olivat juuri solmineet rauhan keskenään. Saksalaisten sotilaiden suurimmaksi ansioksi jäikin se, että heidän läsnäolonsa lyhensi sodan vain reiluun kolmeen kuukauteen.

Virallisen sotahistorian mukaan saksalaiset vastasivat lähinnä Hennalan teloituksista, mutta näille syytöksille ei tutkijan mukaan ole mitään perusteita. Luultavaa onkin, että väitteen takana on yritys pestä puhtaaksi laittomiin teloituksiin osallistuneiden suomalaisten maine.  Professori Seppo Hentilän kirjan ”Saksalainen Suomi 1918” mukaan eivät saksalaiset aivan puhtoisia olleet, vaikka juuri näihin teloituksiin eivät osallistuneetkaan. Suomalaisten käskystä saksalaiset teloittivat noin sata punavankia, mutta kuten tiedämme, suomalaisten osuus oli moninkertainen.

Koko aikuisen elämäni olen tuntenut antipatiaa saksalaisia kohtaan lähinnä Hitlerin julmuuksien takia.  Perehdyttyäni nyt Suomen historiaan Suomi 100 -vuoden kunniaksi, täytyy vai todeta; ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.”  Onkohan vain tunnustettava, että ihminen on luonnostaan paha. Luulen, että tuo yhä vielä monessa maassa elävä muukalaisvastaisuus on osa sitä.

Ortodoksinen pääsiäinen

Monet lukijoistani varmasti tietävät, että minä olen ortodoksi, enkä maallistumisestani huolimatta osaa sivuuttaa pääsiäistä aivan pelkällä olankohautuksella.  Maallistutumiseni ei tarkoita suinkaan sitä, että vähääkään olisin luopunut uskostani tai vähättelisin palvelun eri muotoja - enhän vähättele muitakaan uskontoja. Kristinuskon tärkein perusta lienee siinä, että on olemassa meitä korkeampi voima, joka on luonut tämän maailman. Tätä voimaa minä nimitän Jumalaksi, niin kuin tuntuvat tekevän myös useimmat muut uskovat ihmiset. Sana Allah on arabiaa ja tarkoittaa myös Jumalaa, joten islamin usko ei liene kovinkaan kaukana kristinuskosta. Ei ainakaan niin kaukana, että se antaisi meille toisinajatteleville oikeuden tuomita muslimeja.

Ortodoksinen kirkko on se suurempi kirkkokunta meidän kahdesta valtion kirkosta, vaikka Suomessa luterilaisella kirkolla lienee yliote, jos sellaista sanaa edes voidaan käyttää. Ruotsin kuningas määräsi aikoinaan Suomen luterilaiseksi, ja sen määräyksen kanssa me ollaan eletty, aivan samoin kun myönnämme Kallan saarelle kuuluvan autonomian. Onhan sekin Ruotsin kuninkaan Kallalle luovuttama oikeus.

Kirkkovuotemme suurin juhlapyhä on pääsiäinen, jota edeltää piinaviikko ja paasto, joka valmistaa ortodokseja pääsiäisen viettoon. Kun kakk ortodoksia tervehtii toisiaan, tuolloin sanonta kuuluu: ”Kristus nousi kuolleista”, johon toinen vastaa: ”Totisesti nousi.”

 

Toki tunnustan, että en minäkään näitä kaikkia ”rituaaleja” aina noudata, mutta teen sentään ristinmerkin mihinkä tahansa uskonnolliseen rakennukseen mennessäni.  Se on mielestäni kaunis tapa ja onnistuu ihan luontevasti. 

Tämä on varmasti edellisiä lyhyempi blogikirjoitukseni, mutta halusin vain kertoa pääsiäisen arvosta ortodoksisessa perinteessä. Toki tästä aiheesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, mutta siihen minun kykyni eivät riitä.  

”Saastuttava muovi” ja muut poliittiset päätökset

Seuraus poliittisista päätöksistä ei kovin usein ole edes sitä, mitä päätöksen tekijät tavoittelevat.  Olen kertonut kannattaneeni vihreää liikettä silloin, kun se ei vielä ollut poliittinen puolue, mutta pian politisoitumisen jälkeen alkoi kilpajuoksu äänestäjistä ja se johti siihen, että monet tavoitteista politisoituivat eivätkä enää vastaa alkuperäisiä arvoja. Tekniikan ja edes kemian tunteminen ei ole puolueen jäsenten vahvimpia puolia, joten heidät on helppo viedä harhaan näennäisesti ”vihreillä” ratkaisuilla.

Suomalainen tapa on, että ajoittain nousee pinnalle milloin mikäkin asia ja siitä sitten väitellään hetken. Useimmiten ilman minkäänlaista asiantuntemusta. Tuulimyllyjen hyvistä-ja huonoista puolista ei vielä ole päästy eroon, kun on jo hyökätty muovin kimppuun. Nämä molemmat aiheet ovat tietysti minullekin tuttuja, sillä olen sekä energiatekniikkaan perehtynyt insinööri että materiaalitekniikan diplomi-insinööri.

Täytyy vain todeta, että tuulivoiman kannattaminen ja muovin vastustaminen eivät kumpikaan ole oikein vihreitä aatteita. Ne kyllä näyttävät sellaisilta, ja ilman asiantuntemusta kansa voidaan manipuloida uskomaan niihin.  Tällä kertaa haluan kuitenkin puhua vain muovista, sillä tuulivoimasta olen puhunut jo kieleni kipeäksi. Eihän se mitään ole auttanut, sillä vastassa on veronmaksajien rahoilla mellastavat tuulivoimayhtiöt, jotka turvautuvat niin keppiin kun porkkanaankin.

Tämän kirjoituksen aiheen poimin erään muovin vastustajan postauksesta. ”Kyllä meidän tulisi luopua muovin käytöstä ja korvata se paperilla ja puulla.” Hyvä tahtohan tuosta näkyy, mutta samalla myös täydellinen tietämättömyys. Järkytän nyt aluksi tässä kaikkia muovin vastustajia ja paperin kannattajia eräällä faktalla.

Yhden paperitonnin valmistaminen saastuttaa ympäristöä 40 kertaa niin paljon kun yhden muovitonnin valmistaminen. Luitte aivan oikein.. ei neljä kertaa vaan neljäkymmentä kertaa. Viimeiset kymmenen vuotta ennen eläkkeelle jäämistäni toimin muovialan kouluttajana ja jouduin usein kertomaan opiskelijoille, että muovi sinänsä ei saastuta ympäristöä eikä sisällä myrkkyjä.  Ympäristöä saastuttavat muovien käyttäjät ja myrkkyjä sisältävät lisäaineet, joita muoveihin lisättään.

Polyeteenimolekyylin rakenneyksikkö, yksinkertaistettu kaavio.

Muovit ovat tulleet jäädäkseen, se meidän on vain hyväksyttävä. Meidän tulee vain opetella käyttämään niitä.  On totta, että muovi ei maadu luonnossa, joten onkin syytä ihmetellä, miten se on sinne luontoon joutunut. Saamieni tietojen mukaan se ei kasva siellä. Toki teollisuus voisi hieman auttaa näitä huolimattomia ihmisiä valmistamalla enemmän biohajoavia muovituotteita, koska se nykytekniikalla on jo mahdollista. Myöskään kaupan muovikassi ei oikeastaan ole kertakäyttökassi, vaan se kulkee helposti taskussa ja on käytettävissä useammankin kerran.  Jos muovi ei sitten enää ole kierrätettävissä, voidaan se lopulta polttaa. Joka tapauksessa me aina poltamme jotakin, milloin turvetta, milloin haketta, jopa hiiltä ja öljyäkin.

Hämmästytän tässä nyt lopuksi ihmisiä vielä yhdellä muovia koskevalla faktalla.  Muovien lämpöarvo poltettaessa on usein suurempi kuin siihen mahdollisesti käytetyn öljyn lämpöarvo olisi.  Jossakin määrin kyse on tietysti öljystä, mutta ennen kaikkea muovin kemiallisesta rakenteesta.

Muovilla on sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia, mutta ennen kaikkea meidän tulisi oppia käyttämään sitä. 

Vennamon linjalla

Suomessa puhutaan melko yleisesti Paasikiven-Kekkosen linjasta, mutta harvoin kuulee mainittavan sanaa Vennamon linja, joka sellaisenaan on kuitenkin eräs Suomen sodanjälkeisen historian merkityksellisimpiä.  

Kuvakaappaus: Yle

Tullineuvos Veikko Vennamo ja hänen puolueensa muistetaan ennen kaikkea iskulauseista ”Rötösherrat kuriin",   "Kyllä kansa tietää” ja ”Unohdetun kansan puolesta”. Vennamo oli varsin lujatahtoinen, mutta myös toiminnassaan oikeudenmukainen, eikä juurikaan hyväksynyt poliittista juonittelua ja ”lehmänkauppoja”. Vennamon suurimaksi ansioksi virallisesti hyväksyttiin vain siirtolaisten asutus, mutta toki myös hänen perustamansa unohdetun kansan puolueen SMP:n johtaminen suuriin vaalivoittoihin 70-luvulla on rinnastettavissa Timo Soinin johtamien Perussuomalaisten ”jytkyihin”, siitäkin huolimatta, että ”persut” saivat kaksinkertaisesti sen edustajamäärän, joka SMP:llä oli parhaimmillaan. SMP oli kuitenkin noussut tyhjästä hallituskelpoiseksi puolueeksi. 

Uusien puolueiden riesana on usein kuitenkin vallanhimon mukanaan tuoma riitautuminen ja sen seurauksena ehkä myös hajoaminen. Näin kävi aikoinaan SMP:lle samoin kuin sen jälkeläiselle Perussuomalaisille. Kummassakin tapauksessa vahvan perustajan väistyttyä vallantavoittelijat saivat puolueen hajalle. Puolueesta loikanneita kansanedustajia Vennamo nimitti ”seteliselkärankaisiksi”, joiden avulla Vennamon mukaan onnistuttiin junailemaan Kekkosen valinta poikkeuslailla vielä kerran presidentiksi. Toki Veikko Vennamo oli varsin omapäinen, mutta myös voimakastahtoinen poliitikko, joka ei hyväksynyt vääryyttä missään muodossa ja julisti suureen ääneen noita ”rötösherrojen” vääryyksiä jopa eduskunnan puhujapöntöstä, josta hänet jouduttiin kantamaan pois. Todella ärsyttävä poliitikko, joka hyväksyi kyllä Paasikiven linjan, mutta jätti Kekkosen mainitsematta siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen mukaansa Kekkonen oli vääristellyt tuota linjaa omien tarpeittensa mukaan.

Monet aikalaiset olivatkin sitä mieltä, että oikeampi nimitys tuolle linjalle olisi ollutkin Paasikiven-Vennamon linja.

Sotien jälkeen oli politiikan linja jotakuinkin suoraviivaista, vaikka vallankumouksen uhasta puhuttiin, ja se saattoi olla jopa oikeasti olemassa. 50-luvulla se kuitenkin vähän kerrassaan haihtui, ja Suomi löysi oman tapansa tehdä politiikkaa.  Toki siihen tulivat mukaan nuo ”lehmänkaupat”, joita Vennamo siis vastusti. Hyvä vai huono asia, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta oman aikansa rehellisin poliitikko Vennamo varmasti oli.

SMP kärsi konkurssin 1990 luvun puolivälissä, ja vennamolaista politiikkaa alettiin keräämään uudelleen. Noihin aikoihin puoluesihteerinä toiminut Timo Soini ja kansanedustaja Raimo Vistbacka perustivat SMP:n raunioille Vennamolaisen linjan jatkajaksi Perussuomalaiset rp:n.

Kansa muuttui ja aikaa kului. Perussuomalaisten linjakin vähän kerrassaan erkani alkuperäisestä puhdasoppisesta vennamolaisuudesta. Toki edelleen saatiin kohtuullisia, jopa loistaviakin vaalimenestyksiä, mutta puolueeseen oli tulvinut jo väkeä, jolle suoraselkäisyys ei ollut enää arvo sinänsä.

Jyväskylän puoluekokous 2017 oli käännekohta. Puolueen linja ei vielä silloin ollut virallisesti muuttunut, mutta kun tietynlaisella junttauksella saatiin koko puolueen johto muutettua niin, että puheenjohtajisto kokonaisuudessaan muodostui vanhan linjan vastustajista, äärioikeistolaisista ja julkirasisteista, ei tarvinnut olla kovin kaksinen ennustaja, että osasi veikata puolueen loppua tai ainakin hajoamista. Näinhän siten kävi.

Kun minulta kysyttiin, mitä mieltä olen näistä ”loikkareista”, jotka perustivat Sinisen Tulevaisuuden, vastasin silloin samoin kun sanon nyt.  Puolue toki liukui heidän alta pois, mutta he pysyivät aatteelle uskollisina.  Vennamolaisesta ja perussuomalaisesta aatteesta loikanneita olivat ne ”seteliselkärankaiset”, jotka jäivät hämmentämään velliä kunniallisen nimen suojissa, vennamolaisten rahojen turvin. Ei mikään ihme, etteivät hallituspuolueet voineet ottaa joukkoonsa tuota porukkaa.

Toki Suomessakin on jonkin verran natseja ja rasisteja, mutta riittääkö se kokonaisen puolueen tarpeeseen, jää sitten nähtäväksi.  En todella haluaisi olla suomalainen, jos perussuomalainen on tuollainen.

Kyllä minä EU-vastaisuuden ymmärrän. Se on mielipidekysymys, mutta ihmistenvastaisuus on jotain muuta.

Oikein teit Sampo Terho

Teatteri- ja elokuvaohjaajat ovat viime aikoina joutuneet ennen näkemättömän kritiikin kohteeksi lähinnä menetelmiensä ja nimenomaan naisiin kohdistuneen ahdistelun ja nöyryytysten takia.  Se ei tee tekoja tekemättömäksi, vaikka asianomaiset henkilöt ovatkin myöntäneet tekonsa ja ainakin Aku Louhimies jopa pyysi tekojaan julkisesti anteeksi.  Se on tietysti vähintä mitä voi tässä tapauksessa tehdä.

Kun Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas palkittiin yleisön mielestä viime kauden parhaana elokuvana, oli teos tietenkin Jussinsa ansainnut. Sampo Terho kuitenkin kieltäytyi esiintymästä Jussin luovuttajana, koska sen vastaanottaja oli Louhimies.  Näinhän se meni ja oikein ministeri teki, sillä mikäli hän olisi ollut patsaan luovuttajana, olisi se helposti tulkittu valtiovallan hyväksymisenä Louhimiehen käytökselle. Kyse ei siis ollut siitä, mitä mieltä Terho henkilökohtaisesti oli asiasta, vaikka en usko hänenkään hyväksyneen noita ohjaajien tekosia.

Tiedän olevani kilometrien päässä siitä, että joutuisin vastaavaan tilanteeseen missä Terho oli, mutta arvelen, että vastaavassa tilanteessa olisin toiminut juuri samoin. On ehdottoman tärkeää, että tuollaisen käytöksen kitkemiseen osallistutaan myös käytännön toimin, eikä pelkillä tekohurskailla puheilla. Olen syvästi tietoinen, ettei minun tehtäväni ole jakaa enempää risuja kuin ruusujakaan Sampo Terholle, mutta ihmettelen suuresti, jos ihmiset eivät todella käsitä mistä on kyse.  Ei ministeri varmaankaan vastustanut elokuvaa tai sen ansioita, mutta filmin tekijöiden olisi pitänyt tajuta tilanne ajoissa ja asettaa palkinnon vastaanottajaksi joku toinen kuin Louhimies.  Uskallan väittää, että elokuvalle Terho olisi kyllä palkinnon mielellään luovuttanut, mutta Louhimies nimenomaan oli sen pahan ilmentymä, josta ohjaajia oli moitittu.  Ymmärrän täysin, että Terholla ei ollut muuta mahdollisuutta.

Viimeaikainen keskustelu seksuaalisesta tasa-arvosta, seksuaalisesta ahdistelusta tai muusta huonosta käytöksestä on lopultakin päässyt alkuun muutamien rohkeiden yksilöiden vedettyä asian esille. En toki minäkään kaikessa ole samoilla linjoilla kuin julkisuudessa käyty keskustelu, mutta jotenkin nirsosti katson asioiden vesittäjiä. Mielestäni on oikein hyvä, että joku valtakunnan johdostakin osoittaa siviilirohkeutta asettumalla selkeästi tuomitsemaan teot, jotka kiistatta on toteen näytetty.  Kansaan näyttää kyllä vetoavan se, että joku ohjaaja melkein vetistelee televisiossa pyydellessään anteeksi tekoja joista häntä arvostellaan. Totuutena kuitenkin pysyy, että tuo näyttelijöiden antama tuomio on ollut vähintäänkin ansaittua, eivätkä ne teot poistu vetistelemällä. 

Jos rikollinen tuomitaan jostakin rikoksesta vaikkapa vankeuteen, ei siinä itku auta vähääkään.  Monien valtaa käyttävien ihmisten pitäisi olla kiitollisia, että eivät alaiset yleensä ole nostaneet asioista suurempaa hälyä, eivätkä tehneet rikosilmoituksia.  Luulenpa vaan, että nuo viime aikojen tapahtumat eivät ole ainoita, ja oletan, että joskus olisi rikoksen tunnusmerkitkin täyttyneet.

Sanon siis vielä kerran.  Teit aivan oikein Sampo Terho.