maanantai 9. huhtikuuta 2018

Onko maallamme malttia vaurastua?

Kaikki nykyiset kansalaisemme eivät edes muista Urho Kekkosta, sillä kaikki eivät olleet silloin edes syntyneet.  Miehestä ollaan varmasti monta mieltä, mutta kieltämättä asetti Suomen edun varsin korkealle omassa arvoasteikossaan, ohittaen luultavasti kaikki nykypoliiitikot. Tämä on tietysti vain minun käsitykseni, mutta ehdottomasti se vaikuttaa siltä, vaikka kieltämättä miehestä löytyi myös itsekästä vallanhimoa.  Olisiko niin, että hän ihan oikeasti uskoi siihen, että Suomi tarvitsi nimenomaan häntä noina vaikeina aikoina?



1952 ei Kekkonen ollut vielä presidentti, mutta hänen julkaisemansa teos ”Onko maallamme malttia vaurastua” herätti suurta huomiota asiantuntijoiden piirissä.  Presidenttinä ollessaan Kekkonen puuttui joskus melko rautaisella otteella maan etujen vastaisiin lakkoihin ja kovisteli ”onnettomia tunareita”.  Tällä hetkellä Suomessa on hyvin 50-luvun kaltainen tilanne.  Me elämme orastavassa noususuhdanteessa, jota meillä ei oikeasti olisi varaa pilata minkäänlaisilla lakoilla tai rettelöillä.  Olkoonpa ansio kenen tahansa, siitä pitäisi nyt nauttia, eikä ensimmäisenä rynnätä haukkaamaan suurinta kakkupalaa.  Siitä seuraa vain ketjureaktio, jonka seurauksena jäämme jälkeen kansainvälisestä kilpailusta ja osattomiksi talouskasvusta.  On todella aihetta kysyä, onko maallemme malttia vaurastua?  No ei ainakaan hyvältä näytä.

Erottuani aikoinani rasismin myrkyttämästä perussuomalaisesta puolueesta päätin, että en enää osallistu aktiivisesti politiikkaan.  Luultavasti se oli aivan hyvä päätös, vaikka syvää sympatiaa tunnenkin Sinistä tulevaisuutta kohtaan.  Olivatpa motiivit mitkä tahansa, niin selvää on, että tuo ”persut” jättänyt ryhmä pelasti Suomen hallituksen.  Keskellä hyvää nousukautta meillä ei olisi ollut varaa hallituskriisiin. Varmasti kaikille oli selvää, että Halla-ahon johtama Perussuomalaiset oli lopullisesti menettänyt kyvyn toimia hallitusvastuussa.  Kansainväliset kriisit ja konfliktit vaativat kaikilta EU-mailta vastuullista suhtautumista myös pakolaisiin.  Näin toimivat vastuunsa tuntevat maat myös Suomen oman pakolaiskriisin aikoihin, vaikka EU ei silloin vielä ollut edes haaveena.

Urho Kekkosta moitittiin diktaattoriksi, mutta oliko hän sitä? Luulen, että hän oli vain lujatahtoinen valtiomies, jonka toimia eivät kaikki voineet hyväksyä, mutta joita kuitenkin senaikaisissa oloissa tarvittiin.  Oikeasti taitaa olla niin, että vaikka Juha Sipilällä tuntuu olevan myös oikean suuntaisia ajatuksia, niin kantti ei riitä lyödä nyrkkiä pöytään. Se nyt vaan on niin, että juuri nyt me tarvittaisiin sitä malttia.

Työllisyys nousee, mutta vasemmisto viherliittolaisineen puhuu kyykyttämisestä. Kyllähän noilla puheilla saadaan osa kansasta vastustamaan sitä, että oman työllisyyden eteen pitäisi jotain tehdä.  Se se vasta kyykyttämistä on, kun aamulla pitää seitsemäksi töihin lähteä, vaikka ”sossu” antaisi saman rahan kotona makaamisestakin.

Jotenkin minusta vaan tuntuu, että työn etsimisestä on tullut mörkö, jota pidetään jotenkin nöyryyttävänä.   Työtätekevillä ja muuten vain parempiosaisilla ei tunnu olevan pätkääkään solidaarisuutta niitä kohtaan, joilla ei ole töitä.  Vihervasemmiston yhteinen asenne tuntuu olevan se, että mieluimmin meille lisää etuja ja palkkaa, kuin noille luusereille töitä.   Jossakin määrinhän ne ovat toistensa vaihtoehtoja. 
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti