Rekrymessut

Kävin Jyväskylän Paviljongissa pidetyillä rekrymessuilla, joissa lähes sata yritystä esitteli avoimia työpaikkojaan. Monen firman viesti oli myös se, että tulkaa kysymään töitä, sillä likikään kaikki paikat evät ole julkisessa haussa ja koko ajan tulee lisää työpaikkoja.

Tälläkin hetkellä avoimia paikkoja oli enemmän kuin niihin oli hakijoita, ja monen firman ongelma oli työvoimapula. Tuskinpa näitä messuja muuten olisi järjestettykään.  Kyllä se tuntui ristiriitaiselta, kun samaan aikaa puhutaan työttömyydestä, mutta uskokoon ken tahtoo.  Ei tämä Suomi niin valmis maa ole, että ei mitään tekemistä olisi.

Ehkä tilaisuuden parasta antia minulle oli Arman Alizadin omaelämänkertainen esitelmä aiheesta, miten pakolaispojasta tuli vaatturi ja vaatturista TV-tuottaja. Ei se vaatinut muuta kuin päätöksen ja sen jälkeen yrittämistä ja taas yrittämistä. Jalka piti kyllä panna useamman kerran oven väliin, mutta kyllä ne kengät sen kesti.  Ei käynyt mielessäkään, että joku olisi kyykyttänyt, vaikka ovi lyötiin useimmankin kerran nenän edessä kiinni.  Tuo tietynlainen sitkeys saattaa olla sisäänrakennettu noilla vaikeista oloista lähteneillä ihmisillä.

Armanin sanoma olikin: ”Ei ole merkitystä sillä, kuinka usein kaatuu, vaan sillä, kuinka usein nousee ylös.  Peräänantamattomuutta ei voita mikään.”  Muistanpa kerran kirjoittaneeni kummipojalleni tuon saman lauseen, joten oikein hyvältä tuntui, kun nyt kuulin tuon lauseen ”pakolaisen” suusta.

En mennyt noille messuille suinkaan itseni takia, sillä minä olen peltoni kuokkinut, mutta menin sinne uteliaisuuttani kuullakseni tuon Armanin tarinan. En muista olleeni päivääkään työttömänä, ja vaikka olen tehnyt monia varsin merkittäviä henkilökohtaisia suorituksia, en voinut muuta kuin ihailla tuota ”pakolaispojan” sisua ja rohkeutta. Tuntui, että polkupyörällä Suomen halki ajo, ajo vanhalla traktorilla Lappeenrannasta Kalajoelle ja muutamat SM-mitalit jäivät kovasti varjoon sitkeydestä puhuttaessa. Tuntui melkein kuin en koskaan olisi mitään yrittänyt. Melkein vihan ryöppy kulki ylitseni, kun ajattelin, miten jotkut kehtaavat nimittää kyykyttämiseksi sitä, että vaaditaan ihmisiä tekemään jotain oman itsensä hyväksi.

Toivon, että tulee vielä aika, jolloin tämä kansa kypsyy puhaltamaan yhteen hiileen. Poliitikot osaavat muutakin kuin hiihtää, ja heidän tavoitteensa on tämän kansan ja tämän maan asukkaiden etu.

Hitlerin arjalaisille ajatuksille naurettiin tai se järkytti joitakin.  Samantapainen ajatuskulttuuri on kuitenkin vallinnut myös Suomessa.  Ei ollut mitään arjalaista rotua, mutta eipä ole myöskään suomalaista rotua.  Geeniperimältämme me olemme eri puolilta Eurooppaa tulleet jonkinlaisina pakolaisina. Vähemmistöjä ja ainoaa alkuperäiskansaa – lappalaisia - olemme aina sortaneet.

Kyllä minä toivon, että me muutkin suomalaiset kuin vain Arman Alizad, voisimme katsoa ylpeästi peiliin ja todeta, että olemme ansainneet olla suomalaisia. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että Arman on vähintään yhtä hyvä suomalainen kuin minä tai Jussi Halla-aho.

Jos ihan pakko olisi jotain negatiivista miehen esiintymisestä sanoa, niin ehkäpä ei ihan niin suomettunut olisi tarvinnut olla, että ei viitsinyt pukeutua asiallisesti.  Kun lausuin ääneen, että hieman jäi sellainen maku, että esiintyjä ei oikein arvostanut kuulijoita, sain naapurilta melkein samansisältöisen kommentin.  Kuten sanoin, tuo lienee suomettumisen seuraus, sillä meillähän alkaa olla jo tapana mennä tilaisuuteen kuin tilaisuuteen likaisissa ”farkuissa”.  En minäkään tuolla ollut puku päällä, vaikka menneinä vuosina varmasti olisin ollut.

Tuskinpa enää minun aikanani palaavat kunnon illallisravintolat, joissa oli ”kravattipakko.”  Voi niitä aikoja !